torstai 24. joulukuuta 2015

My fifteen minutes of fame - ensikosketus "julkisuuteen"

Viime keväänä puhelin soi ja näytössä vilkkui tuntematon numero. Melkein olin vastaamatta puheluun, kun mietin, että kyseessä on kuitenkin taas joku lehtimyyjä. Päätin siitä huolimatta vastata ja luurin toisessa päässä olikin freelance toimittaja, joka halusi tehdä lehtijuttua vetovoiman laista. Olin aikanani kirjoittanut tänne blogiin jutun Lorna Byrnen Salaisuudesta, joka käsittelee tuota kyseistä aihetta ja sen perusteella toimittaja nyt oli tavoittelemassa minua.



Sovimme puhelinhaastattelusta, vaikka tiedän, etten ole parhaimmillani sellaisessa tilanteessa. Tarvitsen aikaa miettiä rauhassa mitä kulloinkin vastaan. Siksi oma tapani ilmaista itseäni on juuri kirjoittaminen, kuten blogin tai kirjan kirjoittamisen muodossa. Silloin ajatusten prosessointiin ja tuottamiseen jää paremmin aikaa.

Alku ei mennytkään kovin vakuuttavasti ja kuulin toimittajan äänestä, että kiinnostus minun panokseeni alkoi hiipua. Hän kun halusi vastauksen sellaiseen asiaan, joka oli tapahtunut jo vuosikausia sitten, enkä kerta kaikkiaan millään enään muistanut mitä silloin ajattelin aiheena olevasta asiasta. Toimittajalla oli oma visionsa, joka vaikutti alkuun melko kiveen hakatulta. Mutta minä päätin, että koska tässä oli nyt minun tilaisuuteni saada ajatuksilleni isompaa yleisöä, niin en antaisi sen lipua käsistäni. Joten aloin puhua asioista, joista tiesin (ja muistin) ja johdatella keskustelua itse haluamaani suuntaan ja kas, sain kiinnostuksen heräämään uudelleen. 



Myöhemmin vielä  vastailin sähköpostitse tulleisiin lisäkysymyksiin ja vastasin niihin omasta mielestäni huippuhienosti. Jäin innolla odottamaan valmista artikkelia. Olin hyvin luottavainen (lehtijuttuneitsyt), enkä pyytänyt tuota artikkelia tarkistettavaksi tai vähintäänkin etukäteen luettavaksi. 

Toimittaja ei tiennyt, milloin juttu julkaistaan. Sain tietää vain lehden, mihin se oli tulossa. Ja melkeinhän tuo sivusuun sitten menikin. Onneksi joku oli sen huomannut päivän lehdessä ja ilmoittanut siitä isälleni, joka sitten ilmoitti minulle kello 11 illalla. Ei kun auton rattiin ja ostamaan lehteä ABC:ltä. 



Olikin sitten pieni yllätys, mikä oli lopputuloksessa kaiken haastatteluissa antamani materiaalin ja valmiin artikkelin tekstin suhde. Siinä isolla komeili minun kuvani, mutta vain muutama lause oli käytetty omasta suustani, josta nekin oli mielestäni sanatasolla muutettu vastaamaan toimittajan itsensä ajatuksia. Juu, ei välttämättä tahallisesti, mutta jokainenhan tulkitsee muiden ihmisten sanomisia omien kokemustensa ja ajatustensa kautta, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä sen toisen ihmisen alkuperäisten ajatusten kanssa. 

Isoin asia minkä opin tästä uudesta kokemuksesta oli, että juttu on aina pyydettävä luettavaksi ennen kuin se menee painoon.  Minä olen positiivisen ajattelun sanansaattaja, mutta en välttämättä halua tulla yhdistetyksi toimittajan raflaavaan kynän jälkeen kuten: Onko opeteltu positiivisuus orgasmin teeskentelyä vai polku parempaan elämään..hmmm. Jotkut ihmiset saattavat myös loukkaantua siitä, mitä jutussa lukee, kun se on vahvemmin ilmaistu, kuin mitä itse alunperin tarkoitin. Tästä esimerkkinä, että enpä ole hirveämmin äidin kanssa ollut sen jälkeen tekemisissä..köhöm.



Uusi kokemus oli myös kuvattavana oleminen. Iltalehden kuvaaja Kari Pekonen otti nämä tässäkin postauksessa näkyvät kuvat.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti