Lost -sarja jäi minulta melkoisen vähälle huomiolle, katsoin ensimmäisestä ja toisesta kaudesta muutaman jakson (yhteensä), kolmannesta en yhtään ja viimeisestä neljännestä kaksi ensimmäistä ja sitten tämän viimeisen jonkin aikaa sitten tulleen kaksituntisen päätösjakson. Oli itse asiassa aika hassua, että ylipäätään katsoin sen, kun en ollut aikaisemmin ollut kiinnostunut sarjasta. Mutta silläkin saattoi olla oma tarkoituksensa. Tämä viimeinen päätösjakso koukutti minut täysin mukaansa ja ihan jokainen minuutti oli kutkuttavan jännittävä. Loppu sai tämän tytön itkemään ja kokemaan melkoisen tunnekuohun.
Niille, jotka eivät mahdollisesti Lostista mitään tiedä, niin sarjassa joukko ihmisiä joutui lento-onnettomuuteen ja pelastautui saarelle, jolla tapahtui paljon outoja asioita. Kausien myötä tämä joukko harveni erilaisten onnettomuuksien myötä ja loppujen lopuksi vain muutama ihminen pääsi saarelta hengissä pois. Viimeisellä kaudella sarjassa esitettiin kahta todellisuutta rinnakkain. Toinen oli se, missä nämä ihmiset elivät saarella ja yrittivät päästä sieltä pois. Toinen oli todellisuus, jossa alun lento-onnettomuutta ei tapahtunut ollenkaan, vaan jossa kaikki koneen matkustajat pääsivät perille hengissä. Tässä toisessa todellisuudessa nämä saarella toisensa tunteneet ihmiset kohtasivat toisensa kukin tahoillaan ja lopulta kaikki tunnistivat toisensa ja muistivat elämänsä saarella. Viimeisessä jaksossa jokainen heistä kerääntyi yhdessä samaan paikkaan. Yksi päähenkilöistä yritti taistella tätä muistamista vastaan. Mutta lopulta hänkin tajusi ja hyväksyi asian, joka muille oli jo selvää. Sen, että jokainen heistä oli kuollut ja he tapasivat toisensa nyt kuoleman jälkeen. Jotkut heistä kuolivat saarella, jotkut kauan sen jälkeen kun olivat sieltä päässeet pois. Nyt he tapasivat toisensa, nämä toisilleen tärkeät ihmiset siinä muodossa (fyysisen iän muodossa), jossa olivat eläneet itselleen merkityksellisimpään aikaan yhdessä maan päällä.
Minulle tämä viimeinen jakso saattoi avautua paremmin kuin joillekin toisille, koska olen viime aikoina lukenut eri kirjoja kuoleman jälkeisestä ajasta. Ja toki se myös tästä syystä kolahti niin kovaa. Olin vielä seuraavanakin päivänä ihan täpinöissäni ja ajatukseni olivat tuossa näkemässäni jaksossa. Nämä ihmiset siis tapasivat toisensa sieluina kuoleman jälkeen ja jatkoivat sitten matkaansa yhdessä. Kirjallisuudessa, joka näitä asioita käsittelee, tuota tilaa kutsutaan usein astraalitasoksi. Siellä me olemme vielä suhteellisen samanlaisia ja samoja persoonia kuin maan päälläkin. Muistamme taas syvimmän itsemme ja myös aikaisemmat elämämme. Mietimme tarkoin tätä viimeisintä elämäämme, mikä siinä meni hyvin, mikä huonosti, mitä olisimme voineet tehdä toisin jne. Tuossa Lostin jaksossakin oli tämä yksi heppu, joka ei ollut valmis vielä jatkamaan seuraavalle sielutasolle, hän oli ilmeisesti tehnyt sen verran pahoja asioita elämässään (minulta oli suurin osa jaksoista siis jäänyt katsomatta), että hänen piti jäädä vielä käsittelemään niitä. Elämä valitaan aina etukäteen, sielut päättävät millaisen elämän haluavat seuraavaksi kokea. Matkaan voi lähteä sieluperheenä, joita nämä henkilöt kenties olivat. Ehkä he olivat eläneet elämiä yhdessä aikaisemminkin ja nyt he palasivat yhteen jatkamaan taas matkaansa eteenpäin. Sielut ovat maan päällä ihmisen muodossa kokemassa asioita ja näiden kokemusten perusteella sielut oppivat ja kehittyvät.
Seuraavalla tasolla (jonne tämä joukko todennäköisesti lähti) suurin osa maan päällisistä luonteen - ja persoonallisuuden piirteistä katoaa ja jäljelle jää se ihan oikea itse, joka on vapaa egosta ja on yhtä universaalin tietoisuuden kanssa. Sitten taas mietitään, millaisen elämän haluaisi seuraavaksi elää ja kokea.
Olisi todella ihanaa jos kuoleman jälkeen yhdistyisimme meille tärkeiden sielujen kanssa, tapaisimme sieluperheemme, jonka kanssa olemme eläneet monia elämiä ja jatkaisimme taas kohti uusia seikkailuja yhdessä. Se oli tuossa Lostin jaksossa minulle jotenkin niin kolahtava asia, joka sai aikaan vahvoja tunteita. Kenties jokin dejá vue? :)
Melkein kaikki tekstini tällä hetkellä käsittelevät näitä kuoleman jälkeisiä asioita, mutta minusta ne ovat aika tärkeitä asioita, kun ajattelee omaa elämäänsä tällä hetkellä. Jos uskoo tai ainakin jollain tasolla varovaisesti toivoo, että filmi ei kokonaan katkea kuolemaan, vaan vain maallinen muoto kuolee, niin se antaa ihan erilaista perspektiiviä tähän meneillään olevaan elämään. Tässä hetkessäkin on helpompi elää, kun ajattelee, että täällä ollaan kokemassa elämää ihmisenä. Kuhunkin hetkeen ottaa silloin erilaisen asenteen ja kaikkeen suhtautuu hieman vähemmän vakavasti. Eikä tiimalasin hiekan väheneminenkään pelota niin kovin, kun miettii että seuraavassa elämässä sitten, jos ei vielä tässä ehdi :)
