Erityisherkkä lastentarhanopettaja

"Sinulla on kohtalainen masennus." kertoi minulle lääkäri tässä päivänä eräänä. Siis mitä, masennus, minulla ? Ei, en minä ole masentunut, enkä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla voi olla masennusta, minähän olen positiivisuuden ja optimismin sanansaattaja, mindfulness 'asiantuntija', elämäntaidon valmentaja, minulla on kaikki työkalut välttää masennus, en minä kerta kaikkiaan voi olla masentunut ! Vai, olenko sittenkin..? Selittäisikö se sisuksissani pörräävän uupumuksen, jota en vain kerta kaikkiaan saa kuriin ?

Julkisuudessa on alettu puhua enemmän ja enemmän erityisherkistä ihmisistä. Eräs tuntemani ihminen kehotti minua pari vuotta sitten lukemaan Elaine N. Aronin kirjoittaman kirjan Erityisherkkä ihminen, mutta en saanut sitä silloin aikaiseksi, enkä ole sitä kyllä vieläkään lukenut. Aihe ei tuntunut ajankohtaiselta tuolloin, koska olin vasta sisäistänyt enneagrammin saloja, enkä kaivannut uutta tietoa, muutenkin ihmisten tyypittely nostaa aina niskakarvani pystyyn. Ystäväni kuitenkin vihjaisi, että saattaisin olla yksi näistä erityisherkistä ihmisistä.

Eräässä Työpisteen sivuston artikkelissa sanotaan: "Erityisherkkien kohdalla jaksaminen ja kuormittuminen ovat työelämän erityisiä haasteita. Herkkä ihminen jaksaa tehdä paljon työtä, venyy ja on hyvin tunnollinen työntekijä ja kestää vaativiakin paineita, mutta herkkyys voi altistaa voimakkaalle väsymiselle." Jep, juurikin noin. Olen ollut jatkuvasti uupunut siitä asti, kun palasin takaisin päiväkotimaailmaan. Se on sellaista aistimusten tykistystä, että ihan hirvittää. Erityisherkät kun reagoivat kaikkiin aistimuksiin muita voimakkaammin. Vaikka itse työpäivän aikana en niin huomaisikaan tuota kuormitusta (useimmiten kuitenkin huomaan), koska koko ajan mennään sata lasissa, niin viimeistään kotiin päästyäni havaitsen, ettei akuissani ole virtaa enään yhtään. Lomilla taas tuntuu siltä, että noissa akuissa on  jotain vikaa, koska ne eivät lataudu ollenkaan.

Päiväkotityö on todella raskasta, vaikka onkin mielekästä ja merkityksellistä. On runsaasti naurua ja iloa, mutta myös paljon väsymistä ja hampaiden kiristystä. En haluaisi vaihtaa ammattia, koska olen hyvä työssäni, parhaimmillani teen työtä flowtilasta käsin..mutta valitettava tosiasia on, että se kuluttaa minut loppuun. 

Työntekijöitä ei ole riittävästi lapsiainekseen nähden. Nykyisin niin koulumaailmassa kuin päiväkodeissakin erityistarpeisia lapsia integroidaan tavallisiin luokkiin ja ryhmiin, mutta se ei näy henkilökunnan määrässä. Nämä lapset tarvitsevat aikuisen jatkuvaa tukea, mutta kun lapsia on ryhmässä 23, aikuisia 3 (ja tämäkin määrä vain osan aikaa päivästä) plus avustaja osan aikaa ja erityistä tukea tarvitsevia 4-5, niin no..siitä voi sitten laskea riittääkö henkilömäärä..siellä kun tosiaan on 18-19 muutakin lasta. Välillä mennään pitkiäkin aikoja vajaalla henkilökuntamäärällä, kun sijaisia ei saa tilata, vaikka joku olisi poissa. Se on sitä kuuluisaa säästämistä. 

Lastentarhanopettajan ammattiin kuuluu muutakin kuin lapsiryhmän kanssa toimiminen ja erityislasten jatkuva tukeminen ja ohjaaminen; on tuokioiden ohjaamista ja niiden suunnittelua sekä valmistelua, kaikenmaailman lomakkeiden täyttämistä, erilaisia palavereja, vain muutaman mainitakseni. Vaikkakin nämä ovat pakollisia työtehtäviä, ovat  ne ilman muuta mielenkiintoista ja antoisaa tekemistä, mutta kun siihen ei ole varattu aikaa = siis riittävää henkilöstöä, jotta esim. opettaja voi poistua ryhmästä tekemään näitä asioita. Vaikka kuinka yrittää olla stressaamatta, niin kaikki vaatimukset ja dead linet painavat päälle jyrän lailla...koko ajan.  Ja tämä tilanne ei tule koskaan helpottamaan...päinvastoin.  

Vantaan Sanomissa oli kerran lehtijuttu siitä, ettei päteviä lastentarhanopettajia riitä avoimiin työpaikkoihin. Ratkaisuna esitettiin, että lisätään lastentarhanopettajien koulutuspaikkoja. Mutta ei se ole ratkaisu. Iso osa jatkaa luokanopettajan koulutukseen myöhemmin tai peräti vaihtaa ammattia. Päiväkotityö on tosi kuluttavaa, matalasti arvostettua ja huonopalkkaista vaatimuksiin nähden. Tokihan opiskelijat vähintään jonkun aikaa lastentarhanopettajan työtä nähtyään haluavat jatkaa kouluttautumistaan peruskoulun puolelle, jossa palkat ovat paremmat ja lomat pidemmät (=eli oikeasti palauttavammat). Tämä on tosi surku asia, koska nämä pienet ihmistaimet tarvitsevat meitä kutsumusammatin harjoittajia, jotka tekevät työtä isolla sydämellä ja motivaatiolla. Oma terveys on kuitenkin kultaakin kalliimpi..

Jatkuva venyminen ja työn kuormitus on onnistunut ajamaan minut masennukseen..kyllä se on vaan nyt hyväksyttävä. Lääkäri diagnosoi minulle kohtalaisen masennuksen, vaikka omasta mielestäni se on lievä. Taisi mennä testissä ehkä pisteen verran kohtalaisen puolelle :) Aikamoinen pommi. Ei vain tuo masennus, vaan myös se, että samaan syssyyn olen joutunut myöntämään, että en kykene (kenties juuri erityisherkkänä ihmisenä) pysymään terveenä ja hyvinvoivana, jos jatkan lastentarhanopettajana. Se kuormitus on vaan liikaa minulle näillä nykyisillä spekseillä. Todella harmi. Olen erinomainen esikouluopettaja ja lastentarhanopettaja, minulla olisi ja on paljon annettavaa lapsille..mutta on pakko alkaa miettiä jotain muuta vaihtoehtoa..haluan nimittäin elää onnellisena ja mieluiten vielä pitkälle vanhuuteen saakka :)

My fifteen minutes of fame - ensikosketus "julkisuuteen"

Viime keväänä puhelin soi ja näytössä vilkkui tuntematon numero. Melkein olin vastaamatta puheluun, kun mietin, että kyseessä on kuitenkin taas joku lehtimyyjä. Päätin siitä huolimatta vastata ja luurin toisessa päässä olikin freelance toimittaja, joka halusi tehdä lehtijuttua vetovoiman laista. Olin aikanani kirjoittanut tänne blogiin jutun Lorna Byrnen Salaisuudesta, joka käsittelee tuota kyseistä aihetta ja sen perusteella toimittaja nyt oli tavoittelemassa minua.

Sovimme puhelinhaastattelusta, vaikka tiedän, etten ole parhaimmillani sellaisessa tilanteessa. Tarvitsen aikaa miettiä rauhassa mitä kulloinkin vastaan. Siksi oma tapani ilmaista itseäni on juuri kirjoittaminen, kuten blogin tai kirjan kirjoittamisen muodossa. Silloin ajatusten prosessointiin ja tuottamiseen jää paremmin aikaa.

Alku ei mennytkään kovin vakuuttavasti ja kuulin toimittajan äänestä, että kiinnostus minun panokseeni alkoi hiipua. Hän kun halusi vastauksen sellaiseen asiaan, joka oli tapahtunut jo vuosikausia sitten, enkä kerta kaikkiaan millään enään muistanut mitä silloin ajattelin aiheena olevasta asiasta. Toimittajalla oli oma visionsa, joka vaikutti alkuun melko kiveen hakatulta. Mutta minä päätin, että koska tässä oli nyt minun tilaisuuteni saada ajatuksilleni isompaa yleisöä, niin en antaisi sen lipua käsistäni. Joten aloin puhua asioista, joista tiesin (ja muistin) ja johdatella keskustelua itse haluamaani suuntaan ja kas, sain kiinnostuksen heräämään uudelleen. 

Myöhemmin vielä  vastailin sähköpostitse tulleisiin lisäkysymyksiin ja vastasin niihin omasta mielestäni huippuhienosti. Jäin innolla odottamaan valmista artikkelia. Olin hyvin luottavainen (lehtijuttuneitsyt), enkä pyytänyt tuota artikkelia tarkistettavaksi tai vähintäänkin etukäteen luettavaksi. 

Toimittaja ei tiennyt, milloin juttu julkaistaan. Sain tietää vain lehden, mihin se oli tulossa. Ja melkeinhän tuo sivusuun sitten menikin. Onneksi joku oli sen huomannut päivän lehdessä ja ilmoittanut siitä isälleni, joka sitten ilmoitti minulle kello 11 illalla. Ei kun auton rattiin ja ostamaan lehteä ABC:ltä. 

Olikin sitten pieni yllätys, mikä oli lopputuloksessa kaiken haastatteluissa antamani materiaalin ja valmiin artikkelin tekstin suhde. Siinä isolla komeili minun kuvani, mutta vain muutama lause oli käytetty omasta suustani, josta nekin oli mielestäni sanatasolla muutettu vastaamaan toimittajan itsensä ajatuksia. Juu, ei välttämättä tahallisesti, mutta jokainenhan tulkitsee muiden ihmisten sanomisia omien kokemustensa ja ajatustensa kautta, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä sen toisen ihmisen alkuperäisten ajatusten kanssa. 

Isoin asia minkä opin tästä uudesta kokemuksesta oli, että juttu on aina pyydettävä luettavaksi ennen kuin se menee painoon.  Minä olen positiivisen ajattelun sanansaattaja, mutta en välttämättä halua tulla yhdistetyksi toimittajan raflaavaan kynän jälkeen kuten: Onko opeteltu positiivisuus orgasmin teeskentelyä vai polku parempaan elämään..hmmm. Jotkut ihmiset saattavat myös loukkaantua siitä, mitä jutussa lukee, kun se on vahvemmin ilmaistu, kuin mitä itse alunperin tarkoitin. Tästä esimerkkinä, että enpä ole hirveämmin äidin kanssa ollut sen jälkeen tekemisissä..köhöm.

Uusi kokemus oli myös kuvattavana oleminen. Iltalehden kuvaaja Kari Pekonen otti nämä tässäkin postauksessa näkyvät kuvat.

Paranemisen avain (The Healing Code)

Päivänä eräänä kirjakaupassa käydessäni huomasin Alexander Loydin ja Ben Johnsonin teoksen Paranemisen avain (The Healing Code). Siinä opetetaan menetelmä, jonka luvataan aktivoida kehon oma mekanismi, joka poistaa lähes kokonaan kaikkien sairauksien syyt, mukaanlukien aikamme vitsauksen eli stressin. Päätin lainata kirjan kirjastosta, jotta pääsen tutustumaan tuohon menetelmään paremmin.

Tuossa menetelmässä käsiä pidetään tietyissä asennoissa kuuden minuutin ajan, mieluiten kolme kertaa päivässä. Prosessi on hieman monimutkaisempi kuin pelkkä käsien asentosarja, mutta tässä en käy sitä sen tarkemmin läpi. Voitte tutustua siihen paremmin täältä. Aika pitkälle pääset, kun luet tuon kirjan ja sitten kaivat linkin takana olevalta suomenkieliseltä sivustolta totuuslauseet ym. jotka kuuluvat asiaan.Kirja nimittäin jättää jonkin verran oleellista kertomatta, mutta toki nuo puuttuvat palaset onneksi löytää myös englanninkielisiltäkin sivuilta, että siinä mielessä ei hätiä mitiä.

Itse kuuntelen youtubesta jotain rentouttavaa musiikkia ja teen sarjan, joka on kestoltaan noin 10-12 minuuttia. Kuusi minuuttiakin pitäisi riittää, mutta koska harvemmin ehdin tehdä noinkaan lyhyttä hiljentymistä edes kahta kertaa päivässä, teen sen yhden pidempänä. Olen todellakin nauttinut noista hetkistä, vaikka vaikutuksista en ole niinkään varma.

Onneksi kirjassa varoitettiin, että joskus oireet voivat aluksi pahentua. Itse olen paininut arkikiireiden ja työstressin pyörteissä. Minulla kävi paranemisen avaimen aloitettuani niin, että ensimmäiset päivät olin itkuherkkä ja neljäntenä ja viidentenä päivänä itkin jo aivan hysteerisesti..olin ihan romuna. Siihen mennessä olin voinut melko hyvin, mutta yht'äkkiä olin täysin uupunut, yli stressaantunut ja -tunteellinen. Kroppa oli täydellisessä hälytystilassa. Apua ! Jatkoin silti sitkeästi, vaikka pelotti. No, pikkuhiljaa olo on hieman helpottanut, mutta ennemminkin tuntuu, että olen palannut lähtökuoppiin olotilani kanssa.

En aio siltikään luovuttaa. Vaikkei tuosta oikeasti mitään hyötyä stressin (pitkään pinnan alla kyteneen) taltuttamiseen olisikaan, niin olen vihdoin saanut edes pienen meditointityylisen hiljentymisen lisättyä päivääni. Olen unelmoinut siitä jo pitkään, onnistumatta siinä, ennenkuin nyt.

Eilen illalla löysin upean sielua koskettavan taustamusiikin paranemisen hetkelleni: 3 hours Native American Flute Music - Spirit for freedom - for meditation background, relax, dreaming. Youtube on täynnä ihanaa rentouttavaa musiikkia, mutta tämä todellakin kosketti syvältä. Olen aina pohtinut, että todennäköisesti, mikäli olen joskus elänyt aikaisemmin, niin olen elänyt intiaanina. Amerikan intiaanit ovat aina kiehtoneet minua. Meditointi tämän musiikin tuella aiheutti melkoisen tunnepurkauksen, en ole sellaista ennen tuollaisessa tilanteessa kokenut. Kyyneleet valuivat poskillani, sieluni tunsi syvemmin kuin koskaan. Tämä vahvisti uskomustani siitä, että mahdollisesti olisin joskus elänyt intiaanina. Lopuksi vielä koin, että se läheisin sielunkumppani, jota syvällä sisimmässäni kovasti kaipaan, on elänyt juuri tuolloin kanssani. Siksi intiaanit ovat aina  kiinnostaneet minua enemmän kuin muut kansallisuudet ja kulttuurit. Ja että tässä elämässäni osani on oppia elämään onnellinen elämä siitäkin huolimatta, että juuri tuota vahvinta sielujen kumppanuutta en nykyisessä elämässäni tule kokemaan. Onnellisia parisuhteita mahdollisesti kyllä, mutta ei sitä syvintä sielujen sympatiaa. Onnistuinkohan tosiaan saamaan yhteyden sielun syvempään tietoon ? Se jää nähtäväksi.

Seikkailupuisto Huippu

Tänään kävin ystävän kanssa köysiseikkailupuistossa Espoon Leppävaarassa. Seikkailupuisto Huipussa on 6-18 metrin korkeudessa erilaisia ratoja, joita sitten valjaiden turvin kuljetaan. Tarjolla oli paljon huojumista, tasapainoilua, käsilihasjumppaa ja itsensä voittamista.

Lähdin aika polleana liikenteeseen, mutta siellä monen metrin korkaudessa alkaa kyllä helposti puntti tutista. Ensimmäisellä kierroksella jäkätin mielessäni, et "tää on ihan persiistä, en enää ikinä tuu tänne !". Mutta onneksi se oli vain tilapäinen mielenhäiriö :) Pikku hiljaa homma alkoi sujua. Aloin uskoa siihen, että en tipu ja vaikka tippuisin, niin mitä sitten. Onhan mulla herrajumala valjaat päällä ! Mutta en kyllä rehellisesti sanottuna ihan huiman huikeasti nauttinut niillä radoilla. Ne ei meinaan todellakaan ollut mitään helppoja nakkeja. Mietin vaan joka kerta, et nyt täytyy yrittää mennä vauhdilla, että pääsen radan loppuun saakka kunnialla. 'Vauhti' on tässä vähän suhteellinen käsite, enemmänkin etanan näkökulmasta käsin katsottuna oli vauhdikasta menoa.

Liikuntamuotona se oli kyllä aika mainio laji! Veikkaan, että huomenna on eritoten kädet niin kipeänä, ettei tarvitse edes höyhentä nostaa. Uskon, että ensi kerralla alankin jo nauttia kyseisestä touhusta. Ja joo, aion tosiaankin mennä uudestaan !

Jos on korkeanpaikankammo, niin kannattaa aloittaa kuuden metrin korkeudelta, eikä heti polkaista sinne hurjimpiin korkeuksiin. On meinaan himppasen vaikeaa päästä sieltä radalta pois, jos tulee katumapäälle. Käytännössä katsoen se ei ole mahdollista muuten kuin peruuttamalla, mikä taas tarkoittaa sitä, että myös takanasi tulevat joutuvat peruuttamaan koko matkan radan alkuun saakka. Tämä johtuu niistä valjaista. Kun ne kerran kiinnitetään, niin niitä ei saa irti kuin radan alussa tai lopussa. Mieti jo mennessäsi ystäviesi tai perheesi kanssa, että kuka teistä on rohkein, niin tämän prinssi tai prinsessa Rohkean kannattaa mennä etunenässä ja näyttää mallia perässä tulijoille. Sinänsä radat ovat yhtä haastavia niin pienemmissä kuin suuremmissakin korkeuksissa, mutta mitä korkeammalla olet, sitä hurjempi fiilis itselle tulee.

Henkilökunta oli ainakin tänään nuorta, rentoa, kannustavaa ja ammattitaitoista. Ystävälläni on pienimuotoinen korkeanpaikankammo, mutta kannustuksella ja vinkeillä hänkin onnistui ja lupasi, että tulee seuraavallakin kerralla !

www.seikkailupuistohuippu.fi

Unisieppari

Unisieppareita on nykyisin ostettavissa vähän joka kulmalla, mutta tietoni mukaan ne eivät kunnolla toimi, mikäli et tee sellaisia itse omin käsin.  Niinpä tuumasta toimeen. Sinellistä ostin puuympyrät, Anttilasta väriä muuttavan langan ja tytön laatikoista löytyi vielä verkon lanka.

Oli oikein hauskaa nyörittää tuota lankaa ympyröihin, se oli meditatiivista, ja jännittävääkin siinä mielessä, etten tiennyt mikä on lopputulos langanvärin muuttuessa aina jonkin matkan jälkeen. Seuraavassa vaiheessa unisiepparini näytti tältä:

Hankalin osio oli ehdottomasti tuon verkon kutominen ympyröiden keskelle. Lanka tuntui jäävän liian löysäksi, mutta loppujen lopuksi valmis unisieppari ei näytä ollenkaan hullummalta. Epätäydellisyyttä on hyvä oppia sietämään ja viime kädessä myös rakastamaan. Höyhenet vielä puuttuvat, niilläkin on vissi tarkoituksensa.

Amerikan intiaanien traditioissa unisiepparin on tarkoitus suojella nukkuvaa henkilöä painajaisilta samalla kun se päästää lävitseen kaikki hyvät unet. Yöilma on täynnä niin ihania kuin painajaismaisiakin unia. Unisieppari ottaa nuo unet kiinni. Hyvät unet lipuvat keskellä olevan aukon läpi ja liukuvat höyheniä pitkin nukkuvaan ihmiseen. Ikävät unet taas jäävät kiinni verkkoon ja häviävät ensimmäisten auringonsäteiden osuessa niihin.

Unisiepparin alkutarina lienee eri intiaaniheimoilla eri, mutta tässä on aika mielenkiintoinen sellainen:

"Kauan sitten Lakota heimon shamaani istui korkean vuoren huipulla. Siellä hän koki näyn, jossa Iktomi, suuri veijari ja viisauden etsijä, ilmestyi shamaanille hämähäkin muodossa. Iktomi puhui pyhällä kielellä ja samalla otti vanhan miehen pajuvanteen, jossa oli höyheniä, hevosenjouhia, helmiä ja muita lahjoja. Hämähäkki alkoi kutoa verkkoa. Iktomi puhui shamaanille elämänkierrosta, kuinka aloitamme elämämme vauvoina, siirrymme siitä lapsuuteen ja edelleen nuoruuden kautta aikuisuuteen. Lopulta meistä tulee vanhuksia, jolloin meistä tarvitsee taas huolehtia kuin vauvoista ikään. Näin elämänympyrä sulkeutuu.

Mutta, Iktomi jatkoi kutoessaan edelleen verkkoaan, joka elämänvaiheessa on monia voimia, jotkut niistä ovat hyviä, jotkut taas pahoja. Jos kuuntelet hyviä voimia, ne ohjaavat sinua oikeaan suuntaan. Jos taas kuuntelet pahoja voimia, ne ohjaavat sinua väärään suuntaan ja saatat saada siipeesi. Joten nämä voimat voivat auttaa, tai sitten sotkea, luonnon tasapainoa. Edelleen hämähäkki jatkoi verkkonsa kutomista.

Kun Iktomi lopulta päätti puheensa, hän antoi verkon shamaanille ja sanoi, että Verkko on täydellinen ympyrä, jossa on aukko keskellä. Käytä verkkoa auttaaksesi kansaasi saavuttamaan tavoitteensa, käyttämään ideansa, unelmansa ja visionsa hyvään tarkoitukseen. Jos uskot suureen henkeen, verkko suodattaa hyvät ideasi ja huonot taas jäävät kiinni verkkoon, eivätkä pääse siitä läpi.

Vanhus kertoi tämän näyn kansalleen ja nyt monella intiaanilla on unisieppari (dreamcatcher = unelma/unisieppari) sänkynsä yläpuolella. Hyvät unelmat, unet ja visiot siirtyvät keskellä olevan aukon kautta nukkuvaan henkilöön ja pahat jäävät verkkoon kiinni häviten auringonsäteiden voimasta. Sanotaan, että unisieppari pitää hallussaan tulevaisuuden kohtaloa. Se tarkoittanee elämäntarkoitusta.

Auran näkeminen peilistä

Tilasin eilen netistä Niina-Matilda Juholan uudet Voimakortit. Laitan niistä erillisen postauksen  myöhemmin. Katsottuani samassa yhteydessä esittelyn youtubesta kyseisistä korteista, huomasin sivupalkissa mielenkiintoisen videon auran näkemisestä peilin kautta.Olen ennenkin kirjoittanut tänne auran näkemisestä, kuinka sitä katsotaan vaikka omasta kädestä tai toisen ihmisen ympäriltä. Päätinpä heti kokeilla ja siitä tulikin sitten jokseenkin tajuntaa räjäyttävä kokemus.

Ohjeena oli, että seisot peilin edessä ja alat ikäänkuin tuijottaa silmiesi lähellä olevaan kolmanteen silmään. Samalla pyrit havainnoimaan ympärillesi muodostuvaa valokehää eli sitä auraa. Onneksi videon nainen varoitti, että on mahdollista nähdä omien kasvojen muuttuvan tätä harjoitusta tehdessä. Hänen mukaansa peiliin ilmestyvät kasvot ovat edellisten elämien persoonallisuuksiesi kasvoja. Melkein heti näin hartioideni ympärillä auran, MUTTA samalla hetkellä kasvoni alkoivat muuttua uskomattomalla tavalla. Pelästyin ihan älyttömästi, se ei nimittäin ollut mikään miellyttävä näky. Peilistä ei tuijottanut takaisin mikään lempeä ja iloinen hahmo, vaan ihan jotain muuta.

Laskin katseeni rintakehääni, koska en uskaltanut katsoa enään kasvoihini. Mutta SILTI pystyin havainnoimaan näkökentän yläosassa kuinka kasvoni edelleen muuttuivat. Siirsin katseeni vieläkin alemmas vatsaani ja siltikin sama juttu. Huh huh. Mikään muu osa minusta ei muuttunut mitenkään, vain kasvoni, vaikka en edes enään katsonut niitä kohti suoraan.

Tieteellisesti katsoen, niin tämähän oli optinen harha. Vähän kuin katsoisi vaikka jotain tiettyä kuviomuodostelmaa paperilla ja hetken päästä kuviot alkavat ikäänkuin liikkua, vaikka todellisuudessa pysyvätkin ihan paikallaan. Pieni epäilys kuitenkin loppupeleissä heräsi, koska kasvot edelleenkin muuttuivat, vaikka katsoin alemmas ja alemmas. Liike vain jatkui kasvojeni alueella, vaikka kaikki muu pysyi paikallaan.

Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä, se oli sen verran hurja kokemus. Jos pelottaa, niin kannattaa kokeilla päiväsaikaan, todennäköisesti muutos ei ole niin dramaattinen silloin ja muutenkin valoisan aikaan on turvallisempi olo. Eli tuijotat siihen silmiesi väliin suunnilleen kulmakarvojesi korkeudelle, samalla kuitenkin keskittyen havaitsemaan valokehä ympärilläsi. Se on sellainen kehosi muotoja mukaileva kirkkaampi valo tai säteily. Valo voi olla hyvinkin hempeä ja vaikeasti havaittava, tai sitten kirkkaasti sädehtivä. Minä en näe värejä, mutta ehkä harjoituksella nekin alkaisivat näkyä tai sitten sellainen on varattu vain näkijöille tai meedioille tai muille henkien ja energioiden kanssa tekemisissä oleville ihmisille. 

Mietin, miten pystyisin selittämään esimerkin avulla sen, miten silmät toimivat tässä harjoituksessa. Muistin lapsuuden kodissani olleen neliöistä muodostuneen sisäkaton. Jokaisen neliön sisällä oli paljon pilkkuja/reikiä. Kun kohdisti katseensa vaikka yhteen pilkkuun, niin vähän ajan päästä kaikki muut pilkut laatassa alkoivat liikkua ja muodostui moniulotteinen 3D näky. Kun muistelin tätä lapsuuskotini kattoa, niin satuin vilkaisemaan ylöspäin ja huomasin yläpuolellani lähes identtisen katon (alla kuva) :) Mikä yhteensattuma ! Vai onko sattumia olemassakaan ?

Aamun affirmaatiot

Tuunasin Puuilosta ostamani köynnöshässäkän yllä olevalla tavalla. Taideteos paistattelee sänkyni vieressä, joten voin nyt jatkossa joka aamu herätessäni muistuttaa itseäni minulle tärkeistä asioista. Näiden affirmaatioiden harjoittaminen auttaa minua elämään täydemmin ja ne muistuttavat minua heti aamusta, miten tehdä tästä päivästä paras mahdollinen. Näin päivä alkaa myös oikealla jalalla, pikemminkin kuin sillä vasemmalla. Ei tule vahingossakaan aamupöpperössä annettua automaattiohjauksella kulkevan mielen päästä niskan päälle. Väsyneenä kun mieli helposti saattaa napata kiinni jostain negatiivisesta ajatuksesta ja sitten pyörittää sitä samaa raitaa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kunnes olo onkin sitten mukavan kurja.

Istuin alkuviikosta alas pieneen meditaatioon, jossa kuulostelin mitkä ovat ne minun sieluni kanssa resonoivat eli samalla värähtelytaajuudella olevat asiat. Ne, jotka pitävät minut korkeammalla taajuudella, muistuttavat missä haluan olla ja mitä haluan elämässäni saada aikaan. Nämä affirmaatiot muistuttavat minua kulkemaan omaa polkuani juuri sinne minne on tarkoituskin..oli päämäärä sitten mikä tahansa.

Tehdessäni näitä affirmaatiokylttejä, minulle tuli mieleen vielä kaksi, jotka tulen lisäämään taideteokseen: "Tietoinen hengittäminen" ja "Jooga". Siinä onkin sitten koko elämää kattava paketti koossa. Ne sopivat tien näyttäjiksi niin kotona, töissä kuin vapaa-ajallakin, eri elämän rooleissa.

Tuo viimeinen "Olen vastustamaton" ei ole itsekehua, vaan tarkoittaa sitä, että pyrin hyväksymään vastaan tulevat tilanteet ja asiat sellaisina kuin ne ovat, vastustamatta niitä. Vastustaminen kun aiheuttaa kärsimystä. Asiat eivät silloin mene kuten ihminen haluaisi ja se aiheuttaa kaikenlaisia negatiivisia tunteita. Kun hyväksyy tilanteen kuin tilanteen ja vasta sieltä hyväksymisen tilasta käsin tarvittaessa muuttaa niitä, silloin tekee viisaita päätöksiä.  Hyväksymisen tilassa oleva ihminen on vastustamaton. Eli vastustamaton ihminen on vastustamaton ! :)

Kun elämä kolhii omaa lasta

Jo kaksi vuotta sitten tajusin, että nyt aletaan tulla siihen ikään lasten kanssa, että pelkkä halaus ja suukko ei enään auta viemään pahaa mieltä ja pettymyksiä pois. Silloin vanhin lapseni oli 10 vuotta ja ensimmäinen sydänsuru todellisuutta.

Nyt elämä taas kolhii kovalla kädellä tätä vanhinta lastani. Hän on kaksi ja puoli vuotta pelannut jääkiekkoa Kiekko-Vantaassa ja rakastanut lajia ja pelaamista koko sydämestään. Nuoret on jaettu AAA, AA ja A-tason joukkueisiin. Mitä enemmän A-kirjaimia, sitä kovempitasoinen joukkue. Oma poikani on pelannut A-joukkueessa (03). Harjoitukset ovat olleet Sipoossa, koska Itä-Vantaalla on vain Trio Areena ja sen vieressä harjoitushalli, eivätkä sinne kaikki halukkaat mahdu, eritoten A-joukkueet. Mutta ei se ole haitannut, vaikka neljä kertaa viikossa (plus pelit) on kuljetettu poikia Sipooseen Vantaalta, kun lapset ovat aina ilolla harjoituksiin menneet. Kyllä vanhemmat jaksavat silloin lähes mitä tahansa.

Tänä keväänä elämä järkkyi, kun Kiekko-Vantaa potkaisi poikani joukkueen kylmästi ja varoittamatta seurasta pihalle. Tilaa on enään vain noille kovemman tason joukkueille. Seura ei kuulema enään suostu ostamaan jäitä muilta paikkakunnilta. Todennäköisesti kyllä ostaa tarvittaessa AAA ja AA joukkueille, muttei enään A:n. Lehdissä huudetaan, kuinka lapset ja nuoret eivät liiku riittävästi, ja samaan aikaan seura pistää pihalle erittäin motivoituneita, lajia rakastavia lapsia. Vielä pojan aloittaessa mainostettiin, kuinka seurassa voi pelata hamaan tappiin saakka, joko kilpaillen tai pelkästään harrastaen lajia. Se powerpoint on varmaan jo aikaa sitten poltettu.

Ei ole helppoa löytää uutta joukkuetta, kun monet muutkin seurat kaipaavat kovatasoisia pelaajia. Jokseenkin on mielestäni vinksalleen mennyt tuo jääkiekkoharrastus. Niissä on kalliit jäämaksut, mutta kuitenkin tarkka seula siitä kenet harvat päästetään maksuja jakamaan. Ei ihme, että lajilla ei mene enään kovin hyvin.

Eilen oli pojilla viimeiset harjoitukset Lohipaidassa. Lopuksi järjestettiin vielä erittäin haikea jäähyväistilaisuus. Kaikki olisivat halunneet jatkaa Kiekko-Vantaassa, lohisydän sykkii pojilla vahvana. Poikien joukkue oli yhteishengeltään erityinen, kaikki olivat mukavia nuoria miehiä, kaikilla oli aina kivaa, ei löytynyt häirikköjä tai muita haukkuvia yksilöitä. Treeneistä ei jääty pois, vaikka joskus itsekin rankan työpäivän jälkeen saatoin sellaista porkkanaa pojalle tarjota. Ei, sinne oli päästävä vaikka pää kainalossa. Iso kiitos joukkueenjohtajalle, valmennukselle, huollolle, vanhemmille ja upeille pojille näistä kahdesta mieleenpainuvasta kaudesta !

Tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat poskillani, en tahdo erottaa näppäimiä enkä näyttöä kyyneleiden läpi. Harmittaa suuresti, etenkin kun harrastuksen jatkaminen on edelleen vaakalaudalla. Muut harrastukset kun eivät lastani sytytä samalla lailla kuin jääkiekko. Pojan tuska saa oman olonikin kurjaksi. Nyt olen kuitenkin purkanut oman pahan mieleni "paperille" ja on aika alkaa katsoa eteenpäin.

Itse uskon, että kaikella elämässä on tarkoituksensa, ikävilläkin asioilla. Jotain parempaa tulee tilalle tai sitten siitä ikävästä asiasta tehdään jollain tavalla jotain hyvää, muutetaan ikäänkuin "ruma kauniiksi". Nyt on hyvä tilaisuus opettaa tätä elämänfilosofiaa omalle lapsellekin. Oma tuskani tulee siitä, kun en enään pysty pyyhkimään hänen pettymyksiään ja surujaan pois, vaikka toivoisinkin. Elän vahvasti hänen tunteissaan mukana. Mutta tottakai ymmärrän, että pojan pitää itse käydä tämä koettelemus läpi, voin vain ohjata häntä suuntaamaan katseensa kohti tulevaisuutta. Tehtäväni on olla kuuntelevana korvana, tukena elämän myrskyissä. Opettaa arvostamaan elämää silloinkin, kun vihmoaa kylmästi päin naamaa. Ja muistuttaa lastani siitä, että se tyyni ja aurinkoinen päivä on ihan kulman takana.

Pyydä niin annetaan

Tänään oli aika laittaa vähän uusia tai uusvanhoja toiveita universumin pullonhengen suuntaan. Inspiroiduin tuttavan oman voimallisen toiveen toteutumisesta ja ajatus vahvistui, kun kuuntelin youtubesta 'Abraham Hicks'- videoita. Ne pohjautuvat Esther ja Jerry Hicksin kirjoihin, jotka kertovat vetovoiman laista. Kuuluisin ja alkuperäisin teos lienee: 'Pyydä niin annetaan'.

Perusajatuksena on, kuten muissakin henkisen kasvun tai elämäntaito-oppaissa, että sinä itse luot oman elämäsi. Ajatuksesi tavalla tai toisella materialisoituvat todellisuuteesi. Mitä tahansa elämässäsi nyt on, olet vetänyt sen puoleesi. Eikö olisikin jännittävää luoda asioita, joista unelmoit, ihan tietoisesti ja näin olla oman elämäsi käsikirjoittaja ? Se on mahdollista, sinun tarvitsee vain uskoa ja pitää kiinni tuosta uskosta päivästä toiseen. Ei helppoa, mutta ei mahdotontakaan.

Yksinkertaisimmillaan vetovoima toimii näin: 1. Pyydä (tämä on työ, joka sinun pitää tehdä) 2. Sinulle annetaan (tämä ei ole sinun vaan korkeamman tahon osuus) ja 3. Anna toiveesi materialisoitua omaan maailmaasi (tämä on taas sinun heiniäsi).  Tuo kolmas on se vaikein kohta. Jos et saa mitä haluat, niin se mikä mättää löytyy kohdasta kolme.

Useimmiten me tiedostamattamme tai joskus jopa täysin tiedostaen estämme unelmiamme toteutumasta, joko pelkästään epäilemällä niitä tai erilaisten rajoittavien uskomusten kautta. Jos emme usko ansaitsevamme onnea, tai kuvittelemme ettei meistä ole toteuttamaan unelmiamme tai koemme vain muuten vain itsemme uhriksi, jota elämä riepottelee (vain muutaman mainitakseni), niin emme ole oikeassa linjauksessa toiveidemme energiavärähtelyjen kanssa. Silloin kohta kolme ei toteudu. Kaiken a ja o on olla haluamiesi asioiden kanssa samalla energiataajuudella. Se on vähän sama kuin radiotaajuuksien kanssa. Jotta löydät oikean kanavan ja saat mielimusiikkisi soimaan, sinun tarvitsee väännellä masiinan nappia, kunnes radiosi vastaanottaa oikealla taajuudella olevaa radiokanavaa.

Yleinen virheuskomus maailmassa on se, että kunhan saan sen tai tuon asian, niin silloin olen onnellinen. Kun oikeasti asia meneekin niin, että kun olen onnellinen, nuo toivomani asiat tulevat luokseni. Kun tuon tajuaa, sielu saa rauhan. Ei tarvitse koko ajan odottaa elämää alkavaksi, kun se onkin koko ajan juuri tässä ja nyt. Eikä sen tarvitse olla edes mitään hokkus pokkusta, onnellisena uskot itseesi ja olet toiveikas elämäsi suhteen, teet työtä saadaksesi elämääsi lisää ihania asioita. Mutta jos uskot ripaukseen taikuutta, niin toiveet toteutuvat ilman hikeä, verta ja kyyneleitäkin :)

Minä halusin tänään laittaa kaksi toivetta korkeammalle taholle. En halunnut tehdä sitä missä tahansa paikassa, vaan halusin sen olevan erityinen ja taianomainen. Onneksi tiedän juuri sopivan paikan tällaisille toiveille. Sellainen löytyy melko lähellä olevasta metsästä. Toki tuossa metsässä on paikkoja, jotka eivät puhuttele niin voimallisesti sieluani, mutta tietty alue tuntuu jotenkin pyhältä ja taianomaiselta, joten suuntasin sinne.

Laitoin toiveet menemään ja todella tunsin, että nyt on niiden aika, olen valmis. Jään luottavaisin mielin odottamaan..

Ilmajoogailua

Tänään kävin työkavereiden kanssa kokeilemassa ilmajoogaa (airjooga, airyoga) Yoganordicin joogasalilla Vantaalla. Siellä tilat olivat pienet, mutta ilmapiiri rauhoittava ja ihana. Tunnit ja kausikortit ovat kalliita tavalliselle pulliaiselle, mutta ainakin silloin tällöin voi itsensä palkita jollain ihanalla joogatunnilla.

Ilmajooga oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Sali oli pieni ja täyteen ahdettu meitä "riippuliitäjiä". Edes oman maton kokoista tilaa ei ollut kokonaan itsellä. Välillä sai varoa, ettei toisen ihmisen varpaat ja hiukset olleet omassa suussa tai omat raajat muiden naamalla. Toki, jos useammin alan ilmajoogatunnilla käydä, niin opin olemaan poissa muiden tieltä :) Kun ei vielä osaa kunnolla liikkeitä, niin virhearviointien mahdollisuus on erittäin suuri.

Pää alaspäin roikkumiset olivat tunnin kaikkein hauskinta antia, olo oli kuin sirkuksen akrobaatilla. Alla meidän kolmen taidonnäyte, joka on otettu vasta varsinaisen tunnin jälkeen.

Aion kyllä käydä kokeilemassa muitakin joogatunteja Yoganordicissa, kuten lempeätä hotjoogaa ja yin joogaa. Ohjaaja oli ammattitaitoinen ja osasi muun muassa heti kertoa minulle vaihtoehtoisia liikkeitä, kun näki, että tiettyjen rajoitusten vuoksi en ihan kaikkia pystynyt tekemään.

Ihanin hetki tunnista oli loppurentoutus,  joka tehtiin maaten kokonaan kankaan sisällä. Sen saa siis levitettyä hyvinkin leveälle. Ainakin tällainen 163 senttinen nainen mahtuu sinne mainiosti. Siinä kölliessä tuli sellainen olo, kuin olisi perhonen kotelossaan, mutta ilman ahtaanpaikan kammoa. Kangas keinuu kevyesti hengityksen tahdissa ja olo on kevyt ja hieman painoton.

Käy kokeilemassa, ilmajooga voi hyvinkin olla uusi ystäväsi !

Yoogaia

Yoogaia palvelu tarjoaa erilaisia joogatunteja netissä. Sieltä löytyy niin live versioita, kuin tallennettujakin. Palvelu on kehittynyt paljon. Vielä vähän aikaa sitten se tarjosi huomattavasti vähemmän tunteja, jotka kaikki olivat suomenkielisiä. Nykyään tunteja on jos jonkinlaisia, mutta suurin osa niistä on englanninkielisiä. Minulle tuo kieliasia ei ole ongelma, mutta vaikka sinä et omaisikaan vahvaa englanninkielentaitoa, niin Yoogaiasta löytyy kyllä ihan riittävä määrä tunteja myös suomenkielellä koko viikon tarpeiksi. Minun hieman nirsolle maulle tuo laaja valikoima on kuitenkin juuri omiaan. Periaatteessahan tunteja voi seurata ilman ääntäkin, mutta tietokoneen tai tabletin asettaminen niin, että pystyt sekä seuraamaan sitä, että tekemään samalla liikkeitä, on vähintäänkin haasteellista ellei peräti mahdotonta.

Iso plussa on se, että Yoogaiassa ei tarvitse ehtiä live-tunneille. Kiireisessä lapsiperheen arjessa kun se ei oikein toimi. Valitsen siis aina omaan fiilikseen sopivan tunnin tallennearkistosta. Valikoima vaihtuu viikoittain. Jos on vähän flunssanpoikasta tai muuten veto veks, niin valitsen meditatiivisempia ja rentouttavampia tunteja, ja silloin kun taas puhkun energiaa, niin niitä rankempia. Muina kertoina valitsen tietenkin jotain siltä väliltä.

Minulla meni jonkin aikaa innostua kunnolla tästä palvelusta, kun pyrin odottamaan sellaista hetkeä, jolloin pääsisin rauhassa joogaamaan olohuoneeseen, missä sille olisi riittävästi tilaa. No, sellaista aikaa ei tullut. Siis koskaan. Makuuhuoneessa taas ei mahtunut tekemään kaikkia liikkeitä kunnolla, joten aika vähissä olivat ne kerrat, jolloin pääsin nauttimaan tunneista. Oli opeteltava sietämään ääntä ja liikettä ja hulinaa täynnä olevaa olohuonetta sekä unohtamaan meditatiiviset liikuntakokemukset. Jos ei lapsilla ole jotain tärkeää asiaa tai sellaista "ihan vaan huvin vuoksi" -mölinää, niin sitten hyppii koira silmille...kirjaimellisesti. Meidän pörröpallo kun näkee joogaamiseni kutsuna hurjaan leikkihetkeen. Vähintäänkin loppurentoutukset ovat useimmiten menneet täysin harakoille. Ihanaa kyllä olen tottunut tähän tilanteeseen ja nyt käytän jo Yoogaiaa 1-3 x viikossa.

Suosittelen lämpimästi Yoogaiaa. Ohjelmistosta löytyy vain muutaman mainitakseni mm. hathaa, vinyasaa, kundaliinijoogaa, yin joogaa, pilatestakin. Tarjolla on paljon enemmän vaihtoehtoja kuin kuntosalilla, eikä matkoihinkaan mene aikaa.

                                      " Oi, joko taas on leikitään ! "

Uudet tuulet ja lasten mindfulness

Taas on aikaa kulunut edellisestä päivityksestä. Työpaikkakin on tässä välissä vaihtunut kunnalliselle puolelle esikouluopettajaksi. Kaupungilla on palkka parempi kuin yksityisellä puolella, eikä siellä ainakaan tällä hetkellä tarvitse siivota ja laittaa ruokaa lastentarhanopettajan töiden päälle. Saan oikeasti keskittyä lapsiin.

Tuon jokseenkin uusia tuulia päiväkotimaailmaan. Opetan muun muassa mindfulnessia ja sovellan valmennuksellisia työkaluja lapsille. Siirrän siis elämäntaidon valmentajan taitoja lasten maailmaan. Ei ole helppoa tuoda uutta 'hieman' urautuneisiin eskarikuvioihin, saan välillä melkein väkisin kaivaa aikaa esim. juuri mindfulness harjoitteille. Ensi vuonna tilanne lieneekin jo toinen, kun kolleegat näkevät mitä teen ja mitä sillä saa aikaan.

Olemme lasten kanssa käyneet mindfulnessiin liittyen läpi muun muassa aivojen rakennetta, hermosoluja ja hermoratojen toimintaa liittyen tietoiseen olemiseen, tehneet hiljentymis -ja rentoutumisharjoituksia, tutustuneet aisteihin ja tietoiseen aistimiseen ja paljon muuta. Tällä hetkellä rakentelen tuokiota aiheesta tietoinen liikkuminen,  jossa tutustutaan sydämen toimintaan ja opitaan etsimään oma pulssi, ja huomioidaan miten se muuttuu kun liikumme tai rentoudumme.

Suosikkiharjoitus lasten parissa on eskarikello. Se on pieni hiljentymisharjoitus aina eskarituokion alussa tai kun ryhmä vaikuttaa hieman levottomalta. Käytän "energy chime" soitinta, jollaisen voit ostaa itsellesikin vaikka täältä.  Aluksi harjoitus on lyhyempi niin, että pyydän lapsia laittamaan silmät kiinni, korvat auki ja suun suppuun. Sitten soitan kelloa kerran ja lapset kuuntelevat ääntä tarkkaan. Kun he eivät enään kuule kelloa, nostavat he kätensä ylös merkiksi. Tai sitten he voivat vain avata silmänsä. Tämä harjoite toimii pienemmilläkin lapsilla kuin eskareilla. Myöhemmin harjoitus laajentuu niin, että sen jälkeen kun ääni vaimenee, ei avatakaan silmiä tai nosteta kättä, vaan aletaan hengittää hieman normaalia syvemmin ja hitaammin, ja kun kello soi toisen kerran, niin ääntä kuunnellaan taas tarkkaan ja silmät avataan kun toisen kerran soitettu ääni katoaa. Tätä voit tehdä lapsillesi kotonakin.

 

Kirjoitan tarkemmin lasten mindfulness harjoitteista blogissani lähitulevaisuudessa.