Lääkettä erityisherkkyyteen - mielikuvarentoutus

Olen kuullut sanottavan, että ihminen opettaa toisille sitä, mitä itse eniten tarvitsee. Kyllä, se sopii minun kohdalleni. Opetan lapsille ja aikuisille mindfulnessia. Olen aina tiennyt sen olevan hyvinvoinnilleni tärkeää, mutta 'tultuani kaapista' erityisherkkyyteni kanssa, ymmärrän sen olevan itselleni elinehto.

Aikaisemmin oma mindfulness harjoitteluni on ollut arjen läsnäoloa, eli olemista kaikilla aisteilla kiinni tässä hetkessä. Siis olemalla mahdollisimman tietoinen siitä mitä kulloinkin teen, mieli tyynenä. Itse olen kutsunut tätä harjoittelua nimellä 'kolme sekuntia kerrallaan', koska nuo läsnäolon hetket kestävät kutakuinkin sen verran :) Jonkin ajan kuluttua havahdun huomaamaan kadottaneeni tämän hetken ja pyrin palaamaan siihen taas uuden kolmen sekunnin ajaksi. Sama toistuu uudelleen ja uudelleen. Joskus noiden kolmen sekunnin settien välillä voi olla monta tuntiakin...

Aikaisemmin olen kertonut työuupumuksestani. Mitä väsyneemmäksi muutuin ja mitä suuremmaksi selviytymiskamppailuksi jokainen päivä muodostui, sitä vähemmän muistin olla tässä hetkessä. Mieli oli täynnä ajatuksia siitä, kuinka jaksaa seuraavaan iltaan, viikonloppuun tai seuraavaan lomaan. Keho oli kuormittunut ja stressaantunut. Fyysisesti voin pahoin ja olin jatkuvassa ärsyyntymistilassa. Ei silloin jaksa keskittyä mihinkään läsnäoloharjoitteisiin. Voin rehellisyyden nimessä sanoa, että lopulta elämässä ei enään ollut mindfulnessia lainkaan. Tämä prosessi on opettanut minulle sen, että arjen läsnäolo (edes onnistuessaan) ei riitä minulle. Päivään tulee kuulua myös meditointiharjoitteita.

Parhaiten toimivat youtuben englanninkieliset mielikuvarentoutukset. Ne ovat niin mukavia, että jaksan palata niiden pariin joka päivä. Oikein kaipaan näitä päivittäisiä kosketuksia aitoon hyvään oloon. Mennen tullen ne päihittävät istumisen iltamyöhään television äärellä. Onneksi on puhelimessa Elisa Viihde, niin voi lemppariohjelmat nauhoittaa. Voin katsella ne silloin, kun kodissa on meteliä ja menoa, eikä meditointi onnistuisi.

Lasten hiljennyttyä unten maille, noudan meditointipeittoni, puhelimeni ja kuulokkeeni. Asettaudun olohuoneen nojatuoliin ja alan kuunnella jotain juuri sen päivän oloon sopivaa YouTuben mielikuvarentoutusta. Yllä yksi esimerkkivideo. Suomeksikin löytyy mindfulness ja rentoutus videoita, mutta toki vähemmän kuin englanninkielellä. Aina ei niillä sanoilla ole niin merkitystä, pelkkä rauhoittava puheäänikin voi riittää kauniin taustamusiikin kera. Käy vain rohkeasti kokeilemassa, vaikket niin englanninkielestä ymmärtäisikään. Minäkin useimmiten viimeistään puolessa välissä äänitettä huomaan, etten tiedosta enään yhtään mistä puhuja kertoo, olen nautinnollisen rentoutuneena puoliunessa :)

Oloni on ollut nyt hyvä, vaikka työssä on ihan yhtä vauhdikasta, meluisaa ja kiireistä kuin ennenkin. Asenteeni on nyt kohdallaan ja ilmeisesti nämä rentoutukset auttavat palauttamaan minut päivän rasituksista..ainakin vielä tässä kohtaa.

Erityisherkkä lastentarhanopettaja osa 2

Viime kerralla kirjoitin, että minulla todettiin kohtalainen masennus. No, joitain päiviä myöhemmin pamahti toinen pommi, kun siihen päälle sain tietää, että minulla on vakava työuupumus. Tuon työuupumuksen allekirjoitan kyllä täysin, mutta sanoudun irti masennuksesta. Tottakai uupumus vie mielenkin matalaksi, mutta mikäpä ei väsymykseen paremmin auttaisi kuin lepo. Kun akut latautuvat, mielialakin  kohenee.

Lääkäri oli heti työntämässä masennuslääkkeitä ratkaisuksi. Ensimmäisellä masennuskerralla niitä kuulema syödään puoli vuotta putkeen ja jos masennus uusii, niin seuraavalla kerralla vuoden. No, huh huh. Minunkin masennukseni oli vain ohimenevää, mutta jos olisin alkanut syömään noita lääkkeitä, niin se olisi voinut olla pysyvää. Tuo on minun mielipiteeni. Kokeilin nimittäin neljäsosaa yhdestä masennuspilleristä ja olin sekaisin kuin seinäkello. Mieliala, joka oli jo pienesti alkanut kohota, romahti samantien pohjattomalta tuntuvaan kuiluun. Siihen loppui minun masennuslääkeurani.

Kaksi ystävääni on kertonut syövänsä masennuslääkkeitä. Toinen on syönyt niitä kymmenen vuotta joka päivä.  Sen päälle hän vielä ajoittain joutuu ottamaan toisia masennuslääkkeitä, kun tulee huonoja aikoja. Toinen on syönyt mielialalääkkeitä jo viisi vuotta päivittäin. Hän ei pääse niistä eroon, koska hänelle tulee niin järkyttävä olo, jos hän yrittää lopettaa. En lähde tuohon rumbaan. Kaikissa lääkkeissä on ikäviä sivuvaikutuksia. Jos jostain syystä jonain päivänä hyppään suoraan vakavaan masennukseen, enkä pääse sieltä omin avuin ylös, niin sitten harkitsen tottakai uudestaan. Vakavaan masennukseen lääkkeet ovat paikallaan. Lievästä ja kohtalaisestakin masennuksesta (lääkärinkin mukaan) voi päästä kuitenkin eroon ilmankin (silti tarjosi niitä).

Olen lukenut erityisherkkyydestä melko paljon ja oppinut uusia asioita. Olen aina tiennyt, että mindfulness ja meditaatio, läsnäolo tässä hetkessä, ovat ratkaisu omaan hyvinvointiini. Nyt tiedän, miksi. Huomaan, että erityisherkkyydestä on ikäänkuin tullut jonkinlainen muoti-ilmiö. Minusta on hyvä, että asia on tullut julkisuuteen ja jos joku ihminen kokee erityisherkkä olevansa, niin suotakoon se hänelle. Itsehän sitä paras asiantuntija on oman elämänsä suhteen.

Erityisherkkyys näkyy monissa asioissa. Kun kuskailen lapsi erilaisilla kimppakyydeillä harrastuksiin, niin oloni saattaa olla ihan hyvä ja rentoutunut, tai sitten voi olla etten kestä hetkeäkään, kiljun pääni sisäisesti suureen ääneen apua. Olotila riippuu paljolti kuskaamieni lasten tunnetiloista. Muiden tunteet kun imeytyvät itseeni kuin olisin pieni tai isompi pesusieni. Keskimmäistä lasta ja hänen joukkuekavereita viedessä tai hakiessa, on tänä vuonna ollut suuria haasteita. En odota yhtään heidän kuskaamistaan. Olen aina kireä kuin viulunkieli. Tyttökombo on eri kuin viime vuonna ja kaikki ovat hakeneet omaa paikkaansa. Tytöt huutelevat toistensa päälle, eivätkä kuuntele muita. Tunteet kuumenevat yhdellä sun toisella. Edellisvuonna fiilis oli ihan toinen, minullakin oli aina energinen kiva olo, kun takapenkki oli täynnä positiivista tyttöenergiaa. Ei se ole se meteli, mikä minua kuormittaa, vaan se tunneympäristö. Odottelen, että tilanne rauhoittuu. Ei se edellisvuonnakaan alkuun ollut mitään ruusuilla tanssimista.

Joskus valvon öisin tuntikausia ilman mitään järkevää syytä. Käytän kaikki rentoutumiskeinot, jotka tiedän, mutta mikään ei auta saamaan unen päästä kiinni. Pääni ei ole täynnä ajatuksia, joka on normaalisti syy mahdolliseen valvomiseeni. Seuraavana päivänä tarkistan, oliko täysikuun aika. Ja kappasta vaan, olihan se ! Luin jostain tutkimuksesta jonka mukaan täysikuun aikana unensaanti on vaikeampaa ja tutkittavien yöuni oli 20 minuuttia lyhyempää kuin yleensä. Erityisherkällä se on monta tuntia lyhyempää :) Kahviakaan ei kannata juoda kuin ihan viimeistään klo 14 jos meinaa saada seuraavana yönä unta. Lääke, jonka ei pitäisi vaikuttaa kahdeksaa tuntia enempää, voi vaikuttaa 24 h. Tässä muutamia esimerkkejä erityisherkkyyden vaikutuksista.

Tähän mennessä opiskelemani mukaan, olen varsinainen mallikappale erityisherkästä ihmisestä. Omaa oloa helpottaa tietää, että kyse on biologisesta ominaisuudesta. Aikaisemmin olen silmät suurina hämmästellyt, miten en kaikista henkisistä työkaluista huolimatta kertakaikkiaan vaan tahdo jaksaa työn ja arjen rumbaa. Etenkin viime vuonna jokainen päivä tuntui selviytymistaistelulta. Nyt jo ymmärrän. Se, että olen erityisherkkä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi hallita henkistä sekä fyysistä olotilaani. Täytyy vaan löytää oikeat tavat, jotka sopivat juuri minun arkeeni.

Jossain vaiheessa mietin jo vakavissani, että minun täytyy kokonaan vaihtaa ammattia. Mutta kun olo koheni ja sain rohkaisevia viestejä "universumilta", niin päätin jatkaa edelleen valitsemallani tiellä. Minulla on onneksi kyky tehdä rumasta kaunista, haastavista elämäntilanteista joitain hedelmällistä. Niin aion tehdä tästäkin tavalla tai toisella.

Erityisherkkä lastentarhanopettaja

"Sinulla on kohtalainen masennus." kertoi minulle lääkäri tässä päivänä eräänä. Siis mitä, masennus, minulla ? Ei, en minä ole masentunut, enkä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla voi olla masennusta, minähän olen positiivisuuden ja optimismin sanansaattaja, mindfulness 'asiantuntija', elämäntaidon valmentaja, minulla on kaikki työkalut välttää masennus, en minä kerta kaikkiaan voi olla masentunut ! Vai, olenko sittenkin..? Selittäisikö se sisuksissani pörräävän uupumuksen, jota en vain kerta kaikkiaan saa kuriin ?

Julkisuudessa on alettu puhua enemmän ja enemmän erityisherkistä ihmisistä. Eräs tuntemani ihminen kehotti minua pari vuotta sitten lukemaan Elaine N. Aronin kirjoittaman kirjan Erityisherkkä ihminen, mutta en saanut sitä silloin aikaiseksi, enkä ole sitä kyllä vieläkään lukenut. Aihe ei tuntunut ajankohtaiselta tuolloin, koska olin vasta sisäistänyt enneagrammin saloja, enkä kaivannut uutta tietoa, muutenkin ihmisten tyypittely nostaa aina niskakarvani pystyyn. Ystäväni kuitenkin vihjaisi, että saattaisin olla yksi näistä erityisherkistä ihmisistä.

Eräässä Työpisteen sivuston artikkelissa sanotaan: "Erityisherkkien kohdalla jaksaminen ja kuormittuminen ovat työelämän erityisiä haasteita. Herkkä ihminen jaksaa tehdä paljon työtä, venyy ja on hyvin tunnollinen työntekijä ja kestää vaativiakin paineita, mutta herkkyys voi altistaa voimakkaalle väsymiselle." Jep, juurikin noin. Olen ollut jatkuvasti uupunut siitä asti, kun palasin takaisin päiväkotimaailmaan. Se on sellaista aistimusten tykistystä, että ihan hirvittää. Erityisherkät kun reagoivat kaikkiin aistimuksiin muita voimakkaammin. Vaikka itse työpäivän aikana en niin huomaisikaan tuota kuormitusta (useimmiten kuitenkin huomaan), koska koko ajan mennään sata lasissa, niin viimeistään kotiin päästyäni havaitsen, ettei akuissani ole virtaa enään yhtään. Lomilla taas tuntuu siltä, että noissa akuissa on  jotain vikaa, koska ne eivät lataudu ollenkaan.

Päiväkotityö on todella raskasta, vaikka onkin mielekästä ja merkityksellistä. On runsaasti naurua ja iloa, mutta myös paljon väsymistä ja hampaiden kiristystä. En haluaisi vaihtaa ammattia, koska olen hyvä työssäni, parhaimmillani teen työtä flowtilasta käsin..mutta valitettava tosiasia on, että se kuluttaa minut loppuun. 

Työntekijöitä ei ole riittävästi lapsiainekseen nähden. Nykyisin niin koulumaailmassa kuin päiväkodeissakin erityistarpeisia lapsia integroidaan tavallisiin luokkiin ja ryhmiin, mutta se ei näy henkilökunnan määrässä. Nämä lapset tarvitsevat aikuisen jatkuvaa tukea, mutta kun lapsia on ryhmässä 23, aikuisia 3 (ja tämäkin määrä vain osan aikaa päivästä) plus avustaja osan aikaa ja erityistä tukea tarvitsevia 4-5, niin no..siitä voi sitten laskea riittääkö henkilömäärä..siellä kun tosiaan on 18-19 muutakin lasta. Välillä mennään pitkiäkin aikoja vajaalla henkilökuntamäärällä, kun sijaisia ei saa tilata, vaikka joku olisi poissa. Se on sitä kuuluisaa säästämistä. 

Lastentarhanopettajan ammattiin kuuluu muutakin kuin lapsiryhmän kanssa toimiminen ja erityislasten jatkuva tukeminen ja ohjaaminen; on tuokioiden ohjaamista ja niiden suunnittelua sekä valmistelua, kaikenmaailman lomakkeiden täyttämistä, erilaisia palavereja, vain muutaman mainitakseni. Vaikkakin nämä ovat pakollisia työtehtäviä, ovat  ne ilman muuta mielenkiintoista ja antoisaa tekemistä, mutta kun siihen ei ole varattu aikaa = siis riittävää henkilöstöä, jotta esim. opettaja voi poistua ryhmästä tekemään näitä asioita. Vaikka kuinka yrittää olla stressaamatta, niin kaikki vaatimukset ja dead linet painavat päälle jyrän lailla...koko ajan.  Ja tämä tilanne ei tule koskaan helpottamaan...päinvastoin.  

Vantaan Sanomissa oli kerran lehtijuttu siitä, ettei päteviä lastentarhanopettajia riitä avoimiin työpaikkoihin. Ratkaisuna esitettiin, että lisätään lastentarhanopettajien koulutuspaikkoja. Mutta ei se ole ratkaisu. Iso osa jatkaa luokanopettajan koulutukseen myöhemmin tai peräti vaihtaa ammattia. Päiväkotityö on tosi kuluttavaa, matalasti arvostettua ja huonopalkkaista vaatimuksiin nähden. Tokihan opiskelijat vähintään jonkun aikaa lastentarhanopettajan työtä nähtyään haluavat jatkaa kouluttautumistaan peruskoulun puolelle, jossa palkat ovat paremmat ja lomat pidemmät (=eli oikeasti palauttavammat). Tämä on tosi surku asia, koska nämä pienet ihmistaimet tarvitsevat meitä kutsumusammatin harjoittajia, jotka tekevät työtä isolla sydämellä ja motivaatiolla. Oma terveys on kuitenkin kultaakin kalliimpi..

Jatkuva venyminen ja työn kuormitus on onnistunut ajamaan minut masennukseen..kyllä se on vaan nyt hyväksyttävä. Lääkäri diagnosoi minulle kohtalaisen masennuksen, vaikka omasta mielestäni se on lievä. Taisi mennä testissä ehkä pisteen verran kohtalaisen puolelle :) Aikamoinen pommi. Ei vain tuo masennus, vaan myös se, että samaan syssyyn olen joutunut myöntämään, että en kykene (kenties juuri erityisherkkänä ihmisenä) pysymään terveenä ja hyvinvoivana, jos jatkan lastentarhanopettajana. Se kuormitus on vaan liikaa minulle näillä nykyisillä spekseillä. Todella harmi. Olen erinomainen esikouluopettaja ja lastentarhanopettaja, minulla olisi ja on paljon annettavaa lapsille..mutta on pakko alkaa miettiä jotain muuta vaihtoehtoa..haluan nimittäin elää onnellisena ja mieluiten vielä pitkälle vanhuuteen saakka :)

My fifteen minutes of fame - ensikosketus "julkisuuteen"

Viime keväänä puhelin soi ja näytössä vilkkui tuntematon numero. Melkein olin vastaamatta puheluun, kun mietin, että kyseessä on kuitenkin taas joku lehtimyyjä. Päätin siitä huolimatta vastata ja luurin toisessa päässä olikin freelance toimittaja, joka halusi tehdä lehtijuttua vetovoiman laista. Olin aikanani kirjoittanut tänne blogiin jutun Lorna Byrnen Salaisuudesta, joka käsittelee tuota kyseistä aihetta ja sen perusteella toimittaja nyt oli tavoittelemassa minua.

Sovimme puhelinhaastattelusta, vaikka tiedän, etten ole parhaimmillani sellaisessa tilanteessa. Tarvitsen aikaa miettiä rauhassa mitä kulloinkin vastaan. Siksi oma tapani ilmaista itseäni on juuri kirjoittaminen, kuten blogin tai kirjan kirjoittamisen muodossa. Silloin ajatusten prosessointiin ja tuottamiseen jää paremmin aikaa.

Alku ei mennytkään kovin vakuuttavasti ja kuulin toimittajan äänestä, että kiinnostus minun panokseeni alkoi hiipua. Hän kun halusi vastauksen sellaiseen asiaan, joka oli tapahtunut jo vuosikausia sitten, enkä kerta kaikkiaan millään enään muistanut mitä silloin ajattelin aiheena olevasta asiasta. Toimittajalla oli oma visionsa, joka vaikutti alkuun melko kiveen hakatulta. Mutta minä päätin, että koska tässä oli nyt minun tilaisuuteni saada ajatuksilleni isompaa yleisöä, niin en antaisi sen lipua käsistäni. Joten aloin puhua asioista, joista tiesin (ja muistin) ja johdatella keskustelua itse haluamaani suuntaan ja kas, sain kiinnostuksen heräämään uudelleen. 

Myöhemmin vielä  vastailin sähköpostitse tulleisiin lisäkysymyksiin ja vastasin niihin omasta mielestäni huippuhienosti. Jäin innolla odottamaan valmista artikkelia. Olin hyvin luottavainen (lehtijuttuneitsyt), enkä pyytänyt tuota artikkelia tarkistettavaksi tai vähintäänkin etukäteen luettavaksi. 

Toimittaja ei tiennyt, milloin juttu julkaistaan. Sain tietää vain lehden, mihin se oli tulossa. Ja melkeinhän tuo sivusuun sitten menikin. Onneksi joku oli sen huomannut päivän lehdessä ja ilmoittanut siitä isälleni, joka sitten ilmoitti minulle kello 11 illalla. Ei kun auton rattiin ja ostamaan lehteä ABC:ltä. 

Olikin sitten pieni yllätys, mikä oli lopputuloksessa kaiken haastatteluissa antamani materiaalin ja valmiin artikkelin tekstin suhde. Siinä isolla komeili minun kuvani, mutta vain muutama lause oli käytetty omasta suustani, josta nekin oli mielestäni sanatasolla muutettu vastaamaan toimittajan itsensä ajatuksia. Juu, ei välttämättä tahallisesti, mutta jokainenhan tulkitsee muiden ihmisten sanomisia omien kokemustensa ja ajatustensa kautta, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä sen toisen ihmisen alkuperäisten ajatusten kanssa. 

Isoin asia minkä opin tästä uudesta kokemuksesta oli, että juttu on aina pyydettävä luettavaksi ennen kuin se menee painoon.  Minä olen positiivisen ajattelun sanansaattaja, mutta en välttämättä halua tulla yhdistetyksi toimittajan raflaavaan kynän jälkeen kuten: Onko opeteltu positiivisuus orgasmin teeskentelyä vai polku parempaan elämään..hmmm. Jotkut ihmiset saattavat myös loukkaantua siitä, mitä jutussa lukee, kun se on vahvemmin ilmaistu, kuin mitä itse alunperin tarkoitin. Tästä esimerkkinä, että enpä ole hirveämmin äidin kanssa ollut sen jälkeen tekemisissä..köhöm.

Uusi kokemus oli myös kuvattavana oleminen. Iltalehden kuvaaja Kari Pekonen otti nämä tässäkin postauksessa näkyvät kuvat.

Paranemisen avain (The Healing Code)

Päivänä eräänä kirjakaupassa käydessäni huomasin Alexander Loydin ja Ben Johnsonin teoksen Paranemisen avain (The Healing Code). Siinä opetetaan menetelmä, jonka luvataan aktivoida kehon oma mekanismi, joka poistaa lähes kokonaan kaikkien sairauksien syyt, mukaanlukien aikamme vitsauksen eli stressin. Päätin lainata kirjan kirjastosta, jotta pääsen tutustumaan tuohon menetelmään paremmin.

Tuossa menetelmässä käsiä pidetään tietyissä asennoissa kuuden minuutin ajan, mieluiten kolme kertaa päivässä. Prosessi on hieman monimutkaisempi kuin pelkkä käsien asentosarja, mutta tässä en käy sitä sen tarkemmin läpi. Voitte tutustua siihen paremmin täältä. Aika pitkälle pääset, kun luet tuon kirjan ja sitten kaivat linkin takana olevalta suomenkieliseltä sivustolta totuuslauseet ym. jotka kuuluvat asiaan.Kirja nimittäin jättää jonkin verran oleellista kertomatta, mutta toki nuo puuttuvat palaset onneksi löytää myös englanninkielisiltäkin sivuilta, että siinä mielessä ei hätiä mitiä.

Itse kuuntelen youtubesta jotain rentouttavaa musiikkia ja teen sarjan, joka on kestoltaan noin 10-12 minuuttia. Kuusi minuuttiakin pitäisi riittää, mutta koska harvemmin ehdin tehdä noinkaan lyhyttä hiljentymistä edes kahta kertaa päivässä, teen sen yhden pidempänä. Olen todellakin nauttinut noista hetkistä, vaikka vaikutuksista en ole niinkään varma.

Onneksi kirjassa varoitettiin, että joskus oireet voivat aluksi pahentua. Itse olen paininut arkikiireiden ja työstressin pyörteissä. Minulla kävi paranemisen avaimen aloitettuani niin, että ensimmäiset päivät olin itkuherkkä ja neljäntenä ja viidentenä päivänä itkin jo aivan hysteerisesti..olin ihan romuna. Siihen mennessä olin voinut melko hyvin, mutta yht'äkkiä olin täysin uupunut, yli stressaantunut ja -tunteellinen. Kroppa oli täydellisessä hälytystilassa. Apua ! Jatkoin silti sitkeästi, vaikka pelotti. No, pikkuhiljaa olo on hieman helpottanut, mutta ennemminkin tuntuu, että olen palannut lähtökuoppiin olotilani kanssa.

En aio siltikään luovuttaa. Vaikkei tuosta oikeasti mitään hyötyä stressin (pitkään pinnan alla kyteneen) taltuttamiseen olisikaan, niin olen vihdoin saanut edes pienen meditointityylisen hiljentymisen lisättyä päivääni. Olen unelmoinut siitä jo pitkään, onnistumatta siinä, ennenkuin nyt.

Eilen illalla löysin upean sielua koskettavan taustamusiikin paranemisen hetkelleni: 3 hours Native American Flute Music - Spirit for freedom - for meditation background, relax, dreaming. Youtube on täynnä ihanaa rentouttavaa musiikkia, mutta tämä todellakin kosketti syvältä. Olen aina pohtinut, että todennäköisesti, mikäli olen joskus elänyt aikaisemmin, niin olen elänyt intiaanina. Amerikan intiaanit ovat aina kiehtoneet minua. Meditointi tämän musiikin tuella aiheutti melkoisen tunnepurkauksen, en ole sellaista ennen tuollaisessa tilanteessa kokenut. Kyyneleet valuivat poskillani, sieluni tunsi syvemmin kuin koskaan. Tämä vahvisti uskomustani siitä, että mahdollisesti olisin joskus elänyt intiaanina. Lopuksi vielä koin, että se läheisin sielunkumppani, jota syvällä sisimmässäni kovasti kaipaan, on elänyt juuri tuolloin kanssani. Siksi intiaanit ovat aina  kiinnostaneet minua enemmän kuin muut kansallisuudet ja kulttuurit. Ja että tässä elämässäni osani on oppia elämään onnellinen elämä siitäkin huolimatta, että juuri tuota vahvinta sielujen kumppanuutta en nykyisessä elämässäni tule kokemaan. Onnellisia parisuhteita mahdollisesti kyllä, mutta ei sitä syvintä sielujen sympatiaa. Onnistuinkohan tosiaan saamaan yhteyden sielun syvempään tietoon ? Se jää nähtäväksi.

Seikkailupuisto Huippu

Tänään kävin ystävän kanssa köysiseikkailupuistossa Espoon Leppävaarassa. Seikkailupuisto Huipussa on 6-18 metrin korkeudessa erilaisia ratoja, joita sitten valjaiden turvin kuljetaan. Tarjolla oli paljon huojumista, tasapainoilua, käsilihasjumppaa ja itsensä voittamista.

Lähdin aika polleana liikenteeseen, mutta siellä monen metrin korkaudessa alkaa kyllä helposti puntti tutista. Ensimmäisellä kierroksella jäkätin mielessäni, et "tää on ihan persiistä, en enää ikinä tuu tänne !". Mutta onneksi se oli vain tilapäinen mielenhäiriö :) Pikku hiljaa homma alkoi sujua. Aloin uskoa siihen, että en tipu ja vaikka tippuisin, niin mitä sitten. Onhan mulla herrajumala valjaat päällä ! Mutta en kyllä rehellisesti sanottuna ihan huiman huikeasti nauttinut niillä radoilla. Ne ei meinaan todellakaan ollut mitään helppoja nakkeja. Mietin vaan joka kerta, et nyt täytyy yrittää mennä vauhdilla, että pääsen radan loppuun saakka kunnialla. 'Vauhti' on tässä vähän suhteellinen käsite, enemmänkin etanan näkökulmasta käsin katsottuna oli vauhdikasta menoa.

Liikuntamuotona se oli kyllä aika mainio laji! Veikkaan, että huomenna on eritoten kädet niin kipeänä, ettei tarvitse edes höyhentä nostaa. Uskon, että ensi kerralla alankin jo nauttia kyseisestä touhusta. Ja joo, aion tosiaankin mennä uudestaan !

Jos on korkeanpaikankammo, niin kannattaa aloittaa kuuden metrin korkeudelta, eikä heti polkaista sinne hurjimpiin korkeuksiin. On meinaan himppasen vaikeaa päästä sieltä radalta pois, jos tulee katumapäälle. Käytännössä katsoen se ei ole mahdollista muuten kuin peruuttamalla, mikä taas tarkoittaa sitä, että myös takanasi tulevat joutuvat peruuttamaan koko matkan radan alkuun saakka. Tämä johtuu niistä valjaista. Kun ne kerran kiinnitetään, niin niitä ei saa irti kuin radan alussa tai lopussa. Mieti jo mennessäsi ystäviesi tai perheesi kanssa, että kuka teistä on rohkein, niin tämän prinssi tai prinsessa Rohkean kannattaa mennä etunenässä ja näyttää mallia perässä tulijoille. Sinänsä radat ovat yhtä haastavia niin pienemmissä kuin suuremmissakin korkeuksissa, mutta mitä korkeammalla olet, sitä hurjempi fiilis itselle tulee.

Henkilökunta oli ainakin tänään nuorta, rentoa, kannustavaa ja ammattitaitoista. Ystävälläni on pienimuotoinen korkeanpaikankammo, mutta kannustuksella ja vinkeillä hänkin onnistui ja lupasi, että tulee seuraavallakin kerralla !

www.seikkailupuistohuippu.fi

Unisieppari

Unisieppareita on nykyisin ostettavissa vähän joka kulmalla, mutta tietoni mukaan ne eivät kunnolla toimi, mikäli et tee sellaisia itse omin käsin.  Niinpä tuumasta toimeen. Sinellistä ostin puuympyrät, Anttilasta väriä muuttavan langan ja tytön laatikoista löytyi vielä verkon lanka.

Oli oikein hauskaa nyörittää tuota lankaa ympyröihin, se oli meditatiivista, ja jännittävääkin siinä mielessä, etten tiennyt mikä on lopputulos langanvärin muuttuessa aina jonkin matkan jälkeen. Seuraavassa vaiheessa unisiepparini näytti tältä:

Hankalin osio oli ehdottomasti tuon verkon kutominen ympyröiden keskelle. Lanka tuntui jäävän liian löysäksi, mutta loppujen lopuksi valmis unisieppari ei näytä ollenkaan hullummalta. Epätäydellisyyttä on hyvä oppia sietämään ja viime kädessä myös rakastamaan. Höyhenet vielä puuttuvat, niilläkin on vissi tarkoituksensa.

Amerikan intiaanien traditioissa unisiepparin on tarkoitus suojella nukkuvaa henkilöä painajaisilta samalla kun se päästää lävitseen kaikki hyvät unet. Yöilma on täynnä niin ihania kuin painajaismaisiakin unia. Unisieppari ottaa nuo unet kiinni. Hyvät unet lipuvat keskellä olevan aukon läpi ja liukuvat höyheniä pitkin nukkuvaan ihmiseen. Ikävät unet taas jäävät kiinni verkkoon ja häviävät ensimmäisten auringonsäteiden osuessa niihin.

Unisiepparin alkutarina lienee eri intiaaniheimoilla eri, mutta tässä on aika mielenkiintoinen sellainen:

"Kauan sitten Lakota heimon shamaani istui korkean vuoren huipulla. Siellä hän koki näyn, jossa Iktomi, suuri veijari ja viisauden etsijä, ilmestyi shamaanille hämähäkin muodossa. Iktomi puhui pyhällä kielellä ja samalla otti vanhan miehen pajuvanteen, jossa oli höyheniä, hevosenjouhia, helmiä ja muita lahjoja. Hämähäkki alkoi kutoa verkkoa. Iktomi puhui shamaanille elämänkierrosta, kuinka aloitamme elämämme vauvoina, siirrymme siitä lapsuuteen ja edelleen nuoruuden kautta aikuisuuteen. Lopulta meistä tulee vanhuksia, jolloin meistä tarvitsee taas huolehtia kuin vauvoista ikään. Näin elämänympyrä sulkeutuu.

Mutta, Iktomi jatkoi kutoessaan edelleen verkkoaan, joka elämänvaiheessa on monia voimia, jotkut niistä ovat hyviä, jotkut taas pahoja. Jos kuuntelet hyviä voimia, ne ohjaavat sinua oikeaan suuntaan. Jos taas kuuntelet pahoja voimia, ne ohjaavat sinua väärään suuntaan ja saatat saada siipeesi. Joten nämä voimat voivat auttaa, tai sitten sotkea, luonnon tasapainoa. Edelleen hämähäkki jatkoi verkkonsa kutomista.

Kun Iktomi lopulta päätti puheensa, hän antoi verkon shamaanille ja sanoi, että Verkko on täydellinen ympyrä, jossa on aukko keskellä. Käytä verkkoa auttaaksesi kansaasi saavuttamaan tavoitteensa, käyttämään ideansa, unelmansa ja visionsa hyvään tarkoitukseen. Jos uskot suureen henkeen, verkko suodattaa hyvät ideasi ja huonot taas jäävät kiinni verkkoon, eivätkä pääse siitä läpi.

Vanhus kertoi tämän näyn kansalleen ja nyt monella intiaanilla on unisieppari (dreamcatcher = unelma/unisieppari) sänkynsä yläpuolella. Hyvät unelmat, unet ja visiot siirtyvät keskellä olevan aukon kautta nukkuvaan henkilöön ja pahat jäävät verkkoon kiinni häviten auringonsäteiden voimasta. Sanotaan, että unisieppari pitää hallussaan tulevaisuuden kohtaloa. Se tarkoittanee elämäntarkoitusta.