Nyt elämä taas kolhii kovalla kädellä tätä vanhinta lastani. Hän on kaksi ja puoli vuotta pelannut jääkiekkoa Kiekko-Vantaassa ja rakastanut lajia ja pelaamista koko sydämestään. Nuoret on jaettu AAA, AA ja A-tason joukkueisiin. Mitä enemmän A-kirjaimia, sitä kovempitasoinen joukkue. Oma poikani on pelannut A-joukkueessa (03). Harjoitukset ovat olleet Sipoossa, koska Itä-Vantaalla on vain Trio Areena ja sen vieressä harjoitushalli, eivätkä sinne kaikki halukkaat mahdu, eritoten A-joukkueet. Mutta ei se ole haitannut, vaikka neljä kertaa viikossa (plus pelit) on kuljetettu poikia Sipooseen Vantaalta, kun lapset ovat aina ilolla harjoituksiin menneet. Kyllä vanhemmat jaksavat silloin lähes mitä tahansa.
Tänä keväänä elämä järkkyi, kun Kiekko-Vantaa potkaisi poikani joukkueen kylmästi ja varoittamatta seurasta pihalle. Tilaa on enään vain noille kovemman tason joukkueille. Seura ei kuulema enään suostu ostamaan jäitä muilta paikkakunnilta. Todennäköisesti kyllä ostaa tarvittaessa AAA ja AA joukkueille, muttei enään A:n. Lehdissä huudetaan, kuinka lapset ja nuoret eivät liiku riittävästi, ja samaan aikaan seura pistää pihalle erittäin motivoituneita, lajia rakastavia lapsia. Vielä pojan aloittaessa mainostettiin, kuinka seurassa voi pelata hamaan tappiin saakka, joko kilpaillen tai pelkästään harrastaen lajia. Se powerpoint on varmaan jo aikaa sitten poltettu.
Ei ole helppoa löytää uutta joukkuetta, kun monet muutkin seurat kaipaavat kovatasoisia pelaajia. Jokseenkin on mielestäni vinksalleen mennyt tuo jääkiekkoharrastus. Niissä on kalliit jäämaksut, mutta kuitenkin tarkka seula siitä kenet harvat päästetään maksuja jakamaan. Ei ihme, että lajilla ei mene enään kovin hyvin.
Eilen oli pojilla viimeiset harjoitukset Lohipaidassa. Lopuksi järjestettiin vielä erittäin haikea jäähyväistilaisuus. Kaikki olisivat halunneet jatkaa Kiekko-Vantaassa, lohisydän sykkii pojilla vahvana. Poikien joukkue oli yhteishengeltään erityinen, kaikki olivat mukavia nuoria miehiä, kaikilla oli aina kivaa, ei löytynyt häirikköjä tai muita haukkuvia yksilöitä. Treeneistä ei jääty pois, vaikka joskus itsekin rankan työpäivän jälkeen saatoin sellaista porkkanaa pojalle tarjota. Ei, sinne oli päästävä vaikka pää kainalossa. Iso kiitos joukkueenjohtajalle, valmennukselle, huollolle, vanhemmille ja upeille pojille näistä kahdesta mieleenpainuvasta kaudesta !
Tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat poskillani, en tahdo erottaa näppäimiä enkä näyttöä kyyneleiden läpi. Harmittaa suuresti, etenkin kun harrastuksen jatkaminen on edelleen vaakalaudalla. Muut harrastukset kun eivät lastani sytytä samalla lailla kuin jääkiekko. Pojan tuska saa oman olonikin kurjaksi. Nyt olen kuitenkin purkanut oman pahan mieleni "paperille" ja on aika alkaa katsoa eteenpäin.
Itse uskon, että kaikella elämässä on tarkoituksensa, ikävilläkin asioilla. Jotain parempaa tulee tilalle tai sitten siitä ikävästä asiasta tehdään jollain tavalla jotain hyvää, muutetaan ikäänkuin "ruma kauniiksi". Nyt on hyvä tilaisuus opettaa tätä elämänfilosofiaa omalle lapsellekin. Oma tuskani tulee siitä, kun en enään pysty pyyhkimään hänen pettymyksiään ja surujaan pois, vaikka toivoisinkin. Elän vahvasti hänen tunteissaan mukana. Mutta tottakai ymmärrän, että pojan pitää itse käydä tämä koettelemus läpi, voin vain ohjata häntä suuntaamaan katseensa kohti tulevaisuutta. Tehtäväni on olla kuuntelevana korvana, tukena elämän myrskyissä. Opettaa arvostamaan elämää silloinkin, kun vihmoaa kylmästi päin naamaa. Ja muistuttaa lastani siitä, että se tyyni ja aurinkoinen päivä on ihan kulman takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti