Keskimmäinen lapseni, joka täyttää lokakuussa 6 vuotta, on aina ollut haasteellinen lapsi. Neuvolan oppaissa aikanaan jaoteltiin vauvat helppoihin, hitaasti lämpeneviin ja vaativiin lapsiin (itse pidän enemmän sanasta haasteellinen, kuin vaativa). Tyttö kuuluu näihin haasteellisiin lapsiin ja on vauvasta lähtien saanut tantrumeita ja kiukku- ja raivokohtauksia päivittäin. Joskus on hieman kevyempiä kausia (siis vain pieniä ja lyhyempiä kohtauksia päivittäin), mutta jos itse omaa huonon päivän tai elämässä on muuten rankkaa, niin kyllä helpompinakin aikoina on hermot ja kärsivällisyys helposti äärimmäisellä koetuksella.
Itsekin olen kiukun kanssa tehnyt töitä elämämässäni. Nuorempana kuvittelin, että omaan tämän helposti räjähtävän temperamentin, koska olen sen perinnyt molemmilta vanhemmiltani ja koska se on perinnöllistä, en voi vaikuttaa asiaan mitenkään. Sitten 25-vuotiaana tapasin miehen, joka oli kuin itse viilipytty. Yritä siinä sitten kiukutella ja saada riitaa aikaiseksi, kun toinen ei kertakaikkiaan lähde siihen mukaan. Oli pakko alkaa miettiä asiaa tarkemmin ja loppujen lopuksi tajusin, että se olikin opittu toimintamalli (jonka olin lapsena oppinut seuratessani vanhempiani) ja koska olin sen oppinut, pystyin myös oppimaan siitä pois. Pitkä ja kivinen tie se on ollut, mutta nyt hermot palavat enään totaalisesti todella harvoin. Kun ymmärtää, mistä kiukustuminen johtuu ja vielä tarkemmin tietää, että se perustuu omiin ajatuksiin ja tulkintoihin kulloisesta tilanteesta, eikä se oikeasti johdu toisesta ihmisestä, niin tilanteita pystyy kontrolloimaan ihan eri tavalla. Joskus kun hihat silti palavat, olen koko ajan tietoinen siitä, mistä se johtuu. Mielen perukoilla häilyy ymmärrys siitä, mitkä ovat ne ajatusmallit ja selvittämättömät ongelmat, josta kumpuavan pahan olon puran sitten ilmoille pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Tietoisuus perimmäisestä syystä auttaa pääsemään suuttumuksesta nopeasti irti.
Tyttäreni ei ole kyllä alunperin oppinut tuota kiukuttelua minulta, koska se alkoi jo heti synnytyssairaalassa. Hän on kyseisen taipumuksen jostain muualta saanut (entisen elämän selvittämättömistä ikävistä asioista?), mutta toki oma reagointini ja hermostumiseni on varmasti vahvistanut tuota käyttäytymismallia. Minulla on kolme lasta ja tämä keskimmäinen on ihan erilainen kuin kaksi muuta. Synnytys meni jo jokseenkin poskelleen ja se oli minulle ikävä kokemus, ehkä se jotenkin vaikutti syntyvään lapseen (toiset kaksi synnytystä olivat positiivisia kokemuksia). Alkuelämä meni myös pahojen allergiaongelmien kanssa painiessa. Herkkänä lapsena (nämä haastavat lapset ovat myös hyvin herkkiä, niin henkisesti kuin fyysisestikin) hän koki varmasti silloin, kuten nykyäänkin, vatsaongelmat paljon voimakkaampina, kuin joku toinen lapsi olisi ne kokenut.
Tyttö on jo nyt antanut esimakua siitä, mitä tuleva teini-ikä mahdollisesti tulee olemaan, vain astetta hieman kiltimpänä versiona. Suusta tulee välillä todella mielenkiintoista ja mieltä ylentävää tekstiä. Välillä syvimmässä alhossaan tyttö jopa puhuu, että haluaisi kuolla. Onneksi hän ei tosiaan ole vielä teini, eikä minun tarvitse pelätä oikeasti tytön tekevän asialle jotain. Nyt se on vain huomion hakemista, kuten koko kiukuttelu muutenkin. Tyttöä ei myöskään voi lähestyä ilman lupaa, ottaa syliin, silittää tai suukotella. Hänen pitää antaa siihen lupa, muuten kiukku vain yltyy. Minun tapani ratkaista paha olo on läheisyydellä, mutta tytön kohdalla se ei toimi, kuten kahdella muulla, koska lupaa ei välttämättä heltiä. Toki läheisyys lopulta on se rauhoittava tekijä hänellekin, mutta sille on tarkat säännöt, jotka hän asettaa ja niitä haluan toki kunnioittaa.
Välillä pelkään, etten osaa auttaa lasta selviämään näistä kohtauksista oikein, ja että hän vielä sairastuu vakavasti, kun on niin täynnä negatiivisuutta ja itsensä väheksymistä. Päiväkodissa tyttö ei tätä puoltaan näytä ollenkaan (saatikka psykologilla, jolle hänet kerran raahasin), mikä on kuitenkin merkki siitä, että teen jotain oikein. Hän uskaltaa näyttää ja purkaa nämä ikävämmät tunteensa minulle ja koetella sekä haastaa minut päivittäin. Tuttuni muistutti minua myös siitä, että eihän tyttö ole negatiivisten tunteiden kourissa koko päivää, vain silloin kun on kotona äidin kanssa :) No, onneksi tantrumit rajoittuvat ainakin viikolla vain pariin pahimmassa tapauksessa kolmeen tuntiin per päivä. Aina välillä on myös lyhyempiäkin sessioita. Jää sitä elämästäkin iloitsemista roima tovi kulloisenakin päivänä jäljelle.
Vaikka henkisyyden kautta olenkin oppinut elämään enempi tässä hetkessä ja ymmärtämään asioita syvällisemmin, niin välillä kun arki painaa ja alkaa stressiä pukata, niin ego pääsee taas niskan päälle ja silloin ei tahdo osata suhtautua haasteellisen lapsen tarpeisiin oikein. Tämä äiti huutaa ja kiljuu ihan samalla mitalla kuin lapsikin ja siitä tulee tietysti vielä pahempi olo niin itselle kuin lapsellekin. Haasteellisen lapsen kanssa pitää osata luovia ja ennakoida tilanteita oikein ja se vaatii paljon energiaa, mikä on usein tässä arjen pyörityksessä melkein nollassa. Tiedän kyllä, miten nuo tytön pimahdukset pitäisi hoitaa, mutta kun ei aina jaksa. Pitää pysyä itse pää kylmänä, rauhallisena ja rakastavana aikuisena. Oikeastaan muuta ei tarvitse, mutta joskus se tuntuu rankemmalta vaihtoehdolta juuri siinä nimenomaisessa hetkessä, vaikka loppujen lopuksi se lyhentääkin tilannetta huomattavasti. Onneksi nukutun yön jälkeen tulee aina uusi päivä ja silloin voi tehdä asiat toisin. Ja illalla voi tulla spontaanisti kiitoksista suurin "Rakastan sinua äiti".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti