My fifteen minutes of fame - ensikosketus "julkisuuteen"

Viime keväänä puhelin soi ja näytössä vilkkui tuntematon numero. Melkein olin vastaamatta puheluun, kun mietin, että kyseessä on kuitenkin taas joku lehtimyyjä. Päätin siitä huolimatta vastata ja luurin toisessa päässä olikin freelance toimittaja, joka halusi tehdä lehtijuttua vetovoiman laista. Olin aikanani kirjoittanut tänne blogiin jutun Lorna Byrnen Salaisuudesta, joka käsittelee tuota kyseistä aihetta ja sen perusteella toimittaja nyt oli tavoittelemassa minua.

Sovimme puhelinhaastattelusta, vaikka tiedän, etten ole parhaimmillani sellaisessa tilanteessa. Tarvitsen aikaa miettiä rauhassa mitä kulloinkin vastaan. Siksi oma tapani ilmaista itseäni on juuri kirjoittaminen, kuten blogin tai kirjan kirjoittamisen muodossa. Silloin ajatusten prosessointiin ja tuottamiseen jää paremmin aikaa.

Alku ei mennytkään kovin vakuuttavasti ja kuulin toimittajan äänestä, että kiinnostus minun panokseeni alkoi hiipua. Hän kun halusi vastauksen sellaiseen asiaan, joka oli tapahtunut jo vuosikausia sitten, enkä kerta kaikkiaan millään enään muistanut mitä silloin ajattelin aiheena olevasta asiasta. Toimittajalla oli oma visionsa, joka vaikutti alkuun melko kiveen hakatulta. Mutta minä päätin, että koska tässä oli nyt minun tilaisuuteni saada ajatuksilleni isompaa yleisöä, niin en antaisi sen lipua käsistäni. Joten aloin puhua asioista, joista tiesin (ja muistin) ja johdatella keskustelua itse haluamaani suuntaan ja kas, sain kiinnostuksen heräämään uudelleen. 

Myöhemmin vielä  vastailin sähköpostitse tulleisiin lisäkysymyksiin ja vastasin niihin omasta mielestäni huippuhienosti. Jäin innolla odottamaan valmista artikkelia. Olin hyvin luottavainen (lehtijuttuneitsyt), enkä pyytänyt tuota artikkelia tarkistettavaksi tai vähintäänkin etukäteen luettavaksi. 

Toimittaja ei tiennyt, milloin juttu julkaistaan. Sain tietää vain lehden, mihin se oli tulossa. Ja melkeinhän tuo sivusuun sitten menikin. Onneksi joku oli sen huomannut päivän lehdessä ja ilmoittanut siitä isälleni, joka sitten ilmoitti minulle kello 11 illalla. Ei kun auton rattiin ja ostamaan lehteä ABC:ltä. 

Olikin sitten pieni yllätys, mikä oli lopputuloksessa kaiken haastatteluissa antamani materiaalin ja valmiin artikkelin tekstin suhde. Siinä isolla komeili minun kuvani, mutta vain muutama lause oli käytetty omasta suustani, josta nekin oli mielestäni sanatasolla muutettu vastaamaan toimittajan itsensä ajatuksia. Juu, ei välttämättä tahallisesti, mutta jokainenhan tulkitsee muiden ihmisten sanomisia omien kokemustensa ja ajatustensa kautta, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä sen toisen ihmisen alkuperäisten ajatusten kanssa. 

Isoin asia minkä opin tästä uudesta kokemuksesta oli, että juttu on aina pyydettävä luettavaksi ennen kuin se menee painoon.  Minä olen positiivisen ajattelun sanansaattaja, mutta en välttämättä halua tulla yhdistetyksi toimittajan raflaavaan kynän jälkeen kuten: Onko opeteltu positiivisuus orgasmin teeskentelyä vai polku parempaan elämään..hmmm. Jotkut ihmiset saattavat myös loukkaantua siitä, mitä jutussa lukee, kun se on vahvemmin ilmaistu, kuin mitä itse alunperin tarkoitin. Tästä esimerkkinä, että enpä ole hirveämmin äidin kanssa ollut sen jälkeen tekemisissä..köhöm.

Uusi kokemus oli myös kuvattavana oleminen. Iltalehden kuvaaja Kari Pekonen otti nämä tässäkin postauksessa näkyvät kuvat.

Paranemisen avain (The Healing Code)

Päivänä eräänä kirjakaupassa käydessäni huomasin Alexander Loydin ja Ben Johnsonin teoksen Paranemisen avain (The Healing Code). Siinä opetetaan menetelmä, jonka luvataan aktivoida kehon oma mekanismi, joka poistaa lähes kokonaan kaikkien sairauksien syyt, mukaanlukien aikamme vitsauksen eli stressin. Päätin lainata kirjan kirjastosta, jotta pääsen tutustumaan tuohon menetelmään paremmin.

Tuossa menetelmässä käsiä pidetään tietyissä asennoissa kuuden minuutin ajan, mieluiten kolme kertaa päivässä. Prosessi on hieman monimutkaisempi kuin pelkkä käsien asentosarja, mutta tässä en käy sitä sen tarkemmin läpi. Voitte tutustua siihen paremmin täältä. Aika pitkälle pääset, kun luet tuon kirjan ja sitten kaivat linkin takana olevalta suomenkieliseltä sivustolta totuuslauseet ym. jotka kuuluvat asiaan.Kirja nimittäin jättää jonkin verran oleellista kertomatta, mutta toki nuo puuttuvat palaset onneksi löytää myös englanninkielisiltäkin sivuilta, että siinä mielessä ei hätiä mitiä.

Itse kuuntelen youtubesta jotain rentouttavaa musiikkia ja teen sarjan, joka on kestoltaan noin 10-12 minuuttia. Kuusi minuuttiakin pitäisi riittää, mutta koska harvemmin ehdin tehdä noinkaan lyhyttä hiljentymistä edes kahta kertaa päivässä, teen sen yhden pidempänä. Olen todellakin nauttinut noista hetkistä, vaikka vaikutuksista en ole niinkään varma.

Onneksi kirjassa varoitettiin, että joskus oireet voivat aluksi pahentua. Itse olen paininut arkikiireiden ja työstressin pyörteissä. Minulla kävi paranemisen avaimen aloitettuani niin, että ensimmäiset päivät olin itkuherkkä ja neljäntenä ja viidentenä päivänä itkin jo aivan hysteerisesti..olin ihan romuna. Siihen mennessä olin voinut melko hyvin, mutta yht'äkkiä olin täysin uupunut, yli stressaantunut ja -tunteellinen. Kroppa oli täydellisessä hälytystilassa. Apua ! Jatkoin silti sitkeästi, vaikka pelotti. No, pikkuhiljaa olo on hieman helpottanut, mutta ennemminkin tuntuu, että olen palannut lähtökuoppiin olotilani kanssa.

En aio siltikään luovuttaa. Vaikkei tuosta oikeasti mitään hyötyä stressin (pitkään pinnan alla kyteneen) taltuttamiseen olisikaan, niin olen vihdoin saanut edes pienen meditointityylisen hiljentymisen lisättyä päivääni. Olen unelmoinut siitä jo pitkään, onnistumatta siinä, ennenkuin nyt.

Eilen illalla löysin upean sielua koskettavan taustamusiikin paranemisen hetkelleni: 3 hours Native American Flute Music - Spirit for freedom - for meditation background, relax, dreaming. Youtube on täynnä ihanaa rentouttavaa musiikkia, mutta tämä todellakin kosketti syvältä. Olen aina pohtinut, että todennäköisesti, mikäli olen joskus elänyt aikaisemmin, niin olen elänyt intiaanina. Amerikan intiaanit ovat aina kiehtoneet minua. Meditointi tämän musiikin tuella aiheutti melkoisen tunnepurkauksen, en ole sellaista ennen tuollaisessa tilanteessa kokenut. Kyyneleet valuivat poskillani, sieluni tunsi syvemmin kuin koskaan. Tämä vahvisti uskomustani siitä, että mahdollisesti olisin joskus elänyt intiaanina. Lopuksi vielä koin, että se läheisin sielunkumppani, jota syvällä sisimmässäni kovasti kaipaan, on elänyt juuri tuolloin kanssani. Siksi intiaanit ovat aina  kiinnostaneet minua enemmän kuin muut kansallisuudet ja kulttuurit. Ja että tässä elämässäni osani on oppia elämään onnellinen elämä siitäkin huolimatta, että juuri tuota vahvinta sielujen kumppanuutta en nykyisessä elämässäni tule kokemaan. Onnellisia parisuhteita mahdollisesti kyllä, mutta ei sitä syvintä sielujen sympatiaa. Onnistuinkohan tosiaan saamaan yhteyden sielun syvempään tietoon ? Se jää nähtäväksi.

Seikkailupuisto Huippu

Tänään kävin ystävän kanssa köysiseikkailupuistossa Espoon Leppävaarassa. Seikkailupuisto Huipussa on 6-18 metrin korkeudessa erilaisia ratoja, joita sitten valjaiden turvin kuljetaan. Tarjolla oli paljon huojumista, tasapainoilua, käsilihasjumppaa ja itsensä voittamista.

Lähdin aika polleana liikenteeseen, mutta siellä monen metrin korkaudessa alkaa kyllä helposti puntti tutista. Ensimmäisellä kierroksella jäkätin mielessäni, et "tää on ihan persiistä, en enää ikinä tuu tänne !". Mutta onneksi se oli vain tilapäinen mielenhäiriö :) Pikku hiljaa homma alkoi sujua. Aloin uskoa siihen, että en tipu ja vaikka tippuisin, niin mitä sitten. Onhan mulla herrajumala valjaat päällä ! Mutta en kyllä rehellisesti sanottuna ihan huiman huikeasti nauttinut niillä radoilla. Ne ei meinaan todellakaan ollut mitään helppoja nakkeja. Mietin vaan joka kerta, et nyt täytyy yrittää mennä vauhdilla, että pääsen radan loppuun saakka kunnialla. 'Vauhti' on tässä vähän suhteellinen käsite, enemmänkin etanan näkökulmasta käsin katsottuna oli vauhdikasta menoa.

Liikuntamuotona se oli kyllä aika mainio laji! Veikkaan, että huomenna on eritoten kädet niin kipeänä, ettei tarvitse edes höyhentä nostaa. Uskon, että ensi kerralla alankin jo nauttia kyseisestä touhusta. Ja joo, aion tosiaankin mennä uudestaan !

Jos on korkeanpaikankammo, niin kannattaa aloittaa kuuden metrin korkeudelta, eikä heti polkaista sinne hurjimpiin korkeuksiin. On meinaan himppasen vaikeaa päästä sieltä radalta pois, jos tulee katumapäälle. Käytännössä katsoen se ei ole mahdollista muuten kuin peruuttamalla, mikä taas tarkoittaa sitä, että myös takanasi tulevat joutuvat peruuttamaan koko matkan radan alkuun saakka. Tämä johtuu niistä valjaista. Kun ne kerran kiinnitetään, niin niitä ei saa irti kuin radan alussa tai lopussa. Mieti jo mennessäsi ystäviesi tai perheesi kanssa, että kuka teistä on rohkein, niin tämän prinssi tai prinsessa Rohkean kannattaa mennä etunenässä ja näyttää mallia perässä tulijoille. Sinänsä radat ovat yhtä haastavia niin pienemmissä kuin suuremmissakin korkeuksissa, mutta mitä korkeammalla olet, sitä hurjempi fiilis itselle tulee.

Henkilökunta oli ainakin tänään nuorta, rentoa, kannustavaa ja ammattitaitoista. Ystävälläni on pienimuotoinen korkeanpaikankammo, mutta kannustuksella ja vinkeillä hänkin onnistui ja lupasi, että tulee seuraavallakin kerralla !

www.seikkailupuistohuippu.fi

Unisieppari

Unisieppareita on nykyisin ostettavissa vähän joka kulmalla, mutta tietoni mukaan ne eivät kunnolla toimi, mikäli et tee sellaisia itse omin käsin.  Niinpä tuumasta toimeen. Sinellistä ostin puuympyrät, Anttilasta väriä muuttavan langan ja tytön laatikoista löytyi vielä verkon lanka.

Oli oikein hauskaa nyörittää tuota lankaa ympyröihin, se oli meditatiivista, ja jännittävääkin siinä mielessä, etten tiennyt mikä on lopputulos langanvärin muuttuessa aina jonkin matkan jälkeen. Seuraavassa vaiheessa unisiepparini näytti tältä:

Hankalin osio oli ehdottomasti tuon verkon kutominen ympyröiden keskelle. Lanka tuntui jäävän liian löysäksi, mutta loppujen lopuksi valmis unisieppari ei näytä ollenkaan hullummalta. Epätäydellisyyttä on hyvä oppia sietämään ja viime kädessä myös rakastamaan. Höyhenet vielä puuttuvat, niilläkin on vissi tarkoituksensa.

Amerikan intiaanien traditioissa unisiepparin on tarkoitus suojella nukkuvaa henkilöä painajaisilta samalla kun se päästää lävitseen kaikki hyvät unet. Yöilma on täynnä niin ihania kuin painajaismaisiakin unia. Unisieppari ottaa nuo unet kiinni. Hyvät unet lipuvat keskellä olevan aukon läpi ja liukuvat höyheniä pitkin nukkuvaan ihmiseen. Ikävät unet taas jäävät kiinni verkkoon ja häviävät ensimmäisten auringonsäteiden osuessa niihin.

Unisiepparin alkutarina lienee eri intiaaniheimoilla eri, mutta tässä on aika mielenkiintoinen sellainen:

"Kauan sitten Lakota heimon shamaani istui korkean vuoren huipulla. Siellä hän koki näyn, jossa Iktomi, suuri veijari ja viisauden etsijä, ilmestyi shamaanille hämähäkin muodossa. Iktomi puhui pyhällä kielellä ja samalla otti vanhan miehen pajuvanteen, jossa oli höyheniä, hevosenjouhia, helmiä ja muita lahjoja. Hämähäkki alkoi kutoa verkkoa. Iktomi puhui shamaanille elämänkierrosta, kuinka aloitamme elämämme vauvoina, siirrymme siitä lapsuuteen ja edelleen nuoruuden kautta aikuisuuteen. Lopulta meistä tulee vanhuksia, jolloin meistä tarvitsee taas huolehtia kuin vauvoista ikään. Näin elämänympyrä sulkeutuu.

Mutta, Iktomi jatkoi kutoessaan edelleen verkkoaan, joka elämänvaiheessa on monia voimia, jotkut niistä ovat hyviä, jotkut taas pahoja. Jos kuuntelet hyviä voimia, ne ohjaavat sinua oikeaan suuntaan. Jos taas kuuntelet pahoja voimia, ne ohjaavat sinua väärään suuntaan ja saatat saada siipeesi. Joten nämä voimat voivat auttaa, tai sitten sotkea, luonnon tasapainoa. Edelleen hämähäkki jatkoi verkkonsa kutomista.

Kun Iktomi lopulta päätti puheensa, hän antoi verkon shamaanille ja sanoi, että Verkko on täydellinen ympyrä, jossa on aukko keskellä. Käytä verkkoa auttaaksesi kansaasi saavuttamaan tavoitteensa, käyttämään ideansa, unelmansa ja visionsa hyvään tarkoitukseen. Jos uskot suureen henkeen, verkko suodattaa hyvät ideasi ja huonot taas jäävät kiinni verkkoon, eivätkä pääse siitä läpi.

Vanhus kertoi tämän näyn kansalleen ja nyt monella intiaanilla on unisieppari (dreamcatcher = unelma/unisieppari) sänkynsä yläpuolella. Hyvät unelmat, unet ja visiot siirtyvät keskellä olevan aukon kautta nukkuvaan henkilöön ja pahat jäävät verkkoon kiinni häviten auringonsäteiden voimasta. Sanotaan, että unisieppari pitää hallussaan tulevaisuuden kohtaloa. Se tarkoittanee elämäntarkoitusta.

Auran näkeminen peilistä

Tilasin eilen netistä Niina-Matilda Juholan uudet Voimakortit. Laitan niistä erillisen postauksen  myöhemmin. Katsottuani samassa yhteydessä esittelyn youtubesta kyseisistä korteista, huomasin sivupalkissa mielenkiintoisen videon auran näkemisestä peilin kautta.Olen ennenkin kirjoittanut tänne auran näkemisestä, kuinka sitä katsotaan vaikka omasta kädestä tai toisen ihmisen ympäriltä. Päätinpä heti kokeilla ja siitä tulikin sitten jokseenkin tajuntaa räjäyttävä kokemus.

Ohjeena oli, että seisot peilin edessä ja alat ikäänkuin tuijottaa silmiesi lähellä olevaan kolmanteen silmään. Samalla pyrit havainnoimaan ympärillesi muodostuvaa valokehää eli sitä auraa. Onneksi videon nainen varoitti, että on mahdollista nähdä omien kasvojen muuttuvan tätä harjoitusta tehdessä. Hänen mukaansa peiliin ilmestyvät kasvot ovat edellisten elämien persoonallisuuksiesi kasvoja. Melkein heti näin hartioideni ympärillä auran, MUTTA samalla hetkellä kasvoni alkoivat muuttua uskomattomalla tavalla. Pelästyin ihan älyttömästi, se ei nimittäin ollut mikään miellyttävä näky. Peilistä ei tuijottanut takaisin mikään lempeä ja iloinen hahmo, vaan ihan jotain muuta.

Laskin katseeni rintakehääni, koska en uskaltanut katsoa enään kasvoihini. Mutta SILTI pystyin havainnoimaan näkökentän yläosassa kuinka kasvoni edelleen muuttuivat. Siirsin katseeni vieläkin alemmas vatsaani ja siltikin sama juttu. Huh huh. Mikään muu osa minusta ei muuttunut mitenkään, vain kasvoni, vaikka en edes enään katsonut niitä kohti suoraan.

Tieteellisesti katsoen, niin tämähän oli optinen harha. Vähän kuin katsoisi vaikka jotain tiettyä kuviomuodostelmaa paperilla ja hetken päästä kuviot alkavat ikäänkuin liikkua, vaikka todellisuudessa pysyvätkin ihan paikallaan. Pieni epäilys kuitenkin loppupeleissä heräsi, koska kasvot edelleenkin muuttuivat, vaikka katsoin alemmas ja alemmas. Liike vain jatkui kasvojeni alueella, vaikka kaikki muu pysyi paikallaan.

Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä, se oli sen verran hurja kokemus. Jos pelottaa, niin kannattaa kokeilla päiväsaikaan, todennäköisesti muutos ei ole niin dramaattinen silloin ja muutenkin valoisan aikaan on turvallisempi olo. Eli tuijotat siihen silmiesi väliin suunnilleen kulmakarvojesi korkeudelle, samalla kuitenkin keskittyen havaitsemaan valokehä ympärilläsi. Se on sellainen kehosi muotoja mukaileva kirkkaampi valo tai säteily. Valo voi olla hyvinkin hempeä ja vaikeasti havaittava, tai sitten kirkkaasti sädehtivä. Minä en näe värejä, mutta ehkä harjoituksella nekin alkaisivat näkyä tai sitten sellainen on varattu vain näkijöille tai meedioille tai muille henkien ja energioiden kanssa tekemisissä oleville ihmisille. 

Mietin, miten pystyisin selittämään esimerkin avulla sen, miten silmät toimivat tässä harjoituksessa. Muistin lapsuuden kodissani olleen neliöistä muodostuneen sisäkaton. Jokaisen neliön sisällä oli paljon pilkkuja/reikiä. Kun kohdisti katseensa vaikka yhteen pilkkuun, niin vähän ajan päästä kaikki muut pilkut laatassa alkoivat liikkua ja muodostui moniulotteinen 3D näky. Kun muistelin tätä lapsuuskotini kattoa, niin satuin vilkaisemaan ylöspäin ja huomasin yläpuolellani lähes identtisen katon (alla kuva) :) Mikä yhteensattuma ! Vai onko sattumia olemassakaan ?

Aamun affirmaatiot

Tuunasin Puuilosta ostamani köynnöshässäkän yllä olevalla tavalla. Taideteos paistattelee sänkyni vieressä, joten voin nyt jatkossa joka aamu herätessäni muistuttaa itseäni minulle tärkeistä asioista. Näiden affirmaatioiden harjoittaminen auttaa minua elämään täydemmin ja ne muistuttavat minua heti aamusta, miten tehdä tästä päivästä paras mahdollinen. Näin päivä alkaa myös oikealla jalalla, pikemminkin kuin sillä vasemmalla. Ei tule vahingossakaan aamupöpperössä annettua automaattiohjauksella kulkevan mielen päästä niskan päälle. Väsyneenä kun mieli helposti saattaa napata kiinni jostain negatiivisesta ajatuksesta ja sitten pyörittää sitä samaa raitaa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kunnes olo onkin sitten mukavan kurja.

Istuin alkuviikosta alas pieneen meditaatioon, jossa kuulostelin mitkä ovat ne minun sieluni kanssa resonoivat eli samalla värähtelytaajuudella olevat asiat. Ne, jotka pitävät minut korkeammalla taajuudella, muistuttavat missä haluan olla ja mitä haluan elämässäni saada aikaan. Nämä affirmaatiot muistuttavat minua kulkemaan omaa polkuani juuri sinne minne on tarkoituskin..oli päämäärä sitten mikä tahansa.

Tehdessäni näitä affirmaatiokylttejä, minulle tuli mieleen vielä kaksi, jotka tulen lisäämään taideteokseen: "Tietoinen hengittäminen" ja "Jooga". Siinä onkin sitten koko elämää kattava paketti koossa. Ne sopivat tien näyttäjiksi niin kotona, töissä kuin vapaa-ajallakin, eri elämän rooleissa.

Tuo viimeinen "Olen vastustamaton" ei ole itsekehua, vaan tarkoittaa sitä, että pyrin hyväksymään vastaan tulevat tilanteet ja asiat sellaisina kuin ne ovat, vastustamatta niitä. Vastustaminen kun aiheuttaa kärsimystä. Asiat eivät silloin mene kuten ihminen haluaisi ja se aiheuttaa kaikenlaisia negatiivisia tunteita. Kun hyväksyy tilanteen kuin tilanteen ja vasta sieltä hyväksymisen tilasta käsin tarvittaessa muuttaa niitä, silloin tekee viisaita päätöksiä.  Hyväksymisen tilassa oleva ihminen on vastustamaton. Eli vastustamaton ihminen on vastustamaton ! :)

Kun elämä kolhii omaa lasta

Jo kaksi vuotta sitten tajusin, että nyt aletaan tulla siihen ikään lasten kanssa, että pelkkä halaus ja suukko ei enään auta viemään pahaa mieltä ja pettymyksiä pois. Silloin vanhin lapseni oli 10 vuotta ja ensimmäinen sydänsuru todellisuutta.

Nyt elämä taas kolhii kovalla kädellä tätä vanhinta lastani. Hän on kaksi ja puoli vuotta pelannut jääkiekkoa Kiekko-Vantaassa ja rakastanut lajia ja pelaamista koko sydämestään. Nuoret on jaettu AAA, AA ja A-tason joukkueisiin. Mitä enemmän A-kirjaimia, sitä kovempitasoinen joukkue. Oma poikani on pelannut A-joukkueessa (03). Harjoitukset ovat olleet Sipoossa, koska Itä-Vantaalla on vain Trio Areena ja sen vieressä harjoitushalli, eivätkä sinne kaikki halukkaat mahdu, eritoten A-joukkueet. Mutta ei se ole haitannut, vaikka neljä kertaa viikossa (plus pelit) on kuljetettu poikia Sipooseen Vantaalta, kun lapset ovat aina ilolla harjoituksiin menneet. Kyllä vanhemmat jaksavat silloin lähes mitä tahansa.

Tänä keväänä elämä järkkyi, kun Kiekko-Vantaa potkaisi poikani joukkueen kylmästi ja varoittamatta seurasta pihalle. Tilaa on enään vain noille kovemman tason joukkueille. Seura ei kuulema enään suostu ostamaan jäitä muilta paikkakunnilta. Todennäköisesti kyllä ostaa tarvittaessa AAA ja AA joukkueille, muttei enään A:n. Lehdissä huudetaan, kuinka lapset ja nuoret eivät liiku riittävästi, ja samaan aikaan seura pistää pihalle erittäin motivoituneita, lajia rakastavia lapsia. Vielä pojan aloittaessa mainostettiin, kuinka seurassa voi pelata hamaan tappiin saakka, joko kilpaillen tai pelkästään harrastaen lajia. Se powerpoint on varmaan jo aikaa sitten poltettu.

Ei ole helppoa löytää uutta joukkuetta, kun monet muutkin seurat kaipaavat kovatasoisia pelaajia. Jokseenkin on mielestäni vinksalleen mennyt tuo jääkiekkoharrastus. Niissä on kalliit jäämaksut, mutta kuitenkin tarkka seula siitä kenet harvat päästetään maksuja jakamaan. Ei ihme, että lajilla ei mene enään kovin hyvin.

Eilen oli pojilla viimeiset harjoitukset Lohipaidassa. Lopuksi järjestettiin vielä erittäin haikea jäähyväistilaisuus. Kaikki olisivat halunneet jatkaa Kiekko-Vantaassa, lohisydän sykkii pojilla vahvana. Poikien joukkue oli yhteishengeltään erityinen, kaikki olivat mukavia nuoria miehiä, kaikilla oli aina kivaa, ei löytynyt häirikköjä tai muita haukkuvia yksilöitä. Treeneistä ei jääty pois, vaikka joskus itsekin rankan työpäivän jälkeen saatoin sellaista porkkanaa pojalle tarjota. Ei, sinne oli päästävä vaikka pää kainalossa. Iso kiitos joukkueenjohtajalle, valmennukselle, huollolle, vanhemmille ja upeille pojille näistä kahdesta mieleenpainuvasta kaudesta !

Tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat poskillani, en tahdo erottaa näppäimiä enkä näyttöä kyyneleiden läpi. Harmittaa suuresti, etenkin kun harrastuksen jatkaminen on edelleen vaakalaudalla. Muut harrastukset kun eivät lastani sytytä samalla lailla kuin jääkiekko. Pojan tuska saa oman olonikin kurjaksi. Nyt olen kuitenkin purkanut oman pahan mieleni "paperille" ja on aika alkaa katsoa eteenpäin.

Itse uskon, että kaikella elämässä on tarkoituksensa, ikävilläkin asioilla. Jotain parempaa tulee tilalle tai sitten siitä ikävästä asiasta tehdään jollain tavalla jotain hyvää, muutetaan ikäänkuin "ruma kauniiksi". Nyt on hyvä tilaisuus opettaa tätä elämänfilosofiaa omalle lapsellekin. Oma tuskani tulee siitä, kun en enään pysty pyyhkimään hänen pettymyksiään ja surujaan pois, vaikka toivoisinkin. Elän vahvasti hänen tunteissaan mukana. Mutta tottakai ymmärrän, että pojan pitää itse käydä tämä koettelemus läpi, voin vain ohjata häntä suuntaamaan katseensa kohti tulevaisuutta. Tehtäväni on olla kuuntelevana korvana, tukena elämän myrskyissä. Opettaa arvostamaan elämää silloinkin, kun vihmoaa kylmästi päin naamaa. Ja muistuttaa lastani siitä, että se tyyni ja aurinkoinen päivä on ihan kulman takana.