Itse uskon jollain tasolla sielun olemassaoloon. Kun kuulin, että isoäitini on niin huonossa kunnossa, että kuolee hyvin pian, oli toiveenani ehtiä hänen luokseen vielä ennen sitä. Mutta kun mieheni vihdoin saapui töistä ja olin juuri lähdössä, sain viestin mummon poismenosta. Istuin vajaan tunnin yksikseni ja mietin, että pitäisikö kuitenkin lähteä vielä sanomaan hyvästit ja lopulta päätin niin tehdä.
Se oli aika merkittävä käynti, joka vahvisti ajatuksiani sielun olemassaolosta. Koin niin vahvasti sen, kuinka tämä fyysinen kroppamme on vain pelkkä kuori. Ei se ollut enään mummoni, joka siinä sairaalavuoteessa makasi, vaan sielun fyysinen koti, joka oli hylätty, jätetty taakse.
Olen myös uskonut niihin tarinoihin, joissa kerrotaan ruumiista irtaantumiskokemuksista, kun ihminen on loukkaantunut pahasti ja hetkellisesti kuollut. Kuinka hän näkee itsensä ylhäältä käsin, kuten myös sen kuuluisan tunnelin, jonka päässä on kirkas valo, tapaa aikaisemmin kuolleita läheisiään jne. Mutta ovatko nuo kokemukset totta vai vain aivojen kuoleman aiheuttamia näkyjä, siitä en ole ollut varma. Ja kukapa olisi..Newton kertoo mm mitä kaiken tuon jälkeen sielulle tapahtuu, millaista henkimaailmassa on ja kuinka sekä miksi synnymme uudelleen maanpäälle kerta toisensa jälkeen.
Ajatus uudelleen syntymästä on minulle ollut pelottava. Mieluiten egoni ja ajatukseni häviäisiät lopullisesti ja totaalisesti fyysisen kuoleman jälkeen, vähän samaan tapaan kuin kuva telkkarin kuvaruudun sammuessaan, kuin että syntyisin uudelleen ilman että muistaisin mitään entisestä elämästäni. Mutta jos se kaikki menisikin jotakuinkin niin, kuten Newton kirjoittaa, niin se ei olisikaan niin pelottavaa jos enään ollenkaan.
Muutenkin jos sielujen ikuiseen elämään uskoo, niin kuolema sekä oma että rakkaiden ihmisten, ei pelottaisi ja voisi elää elämänsä kokien mielenrauhaa ja nauttien, kun ei tarvitsisi miettiä, että nyt on enää ehkä näin ja näin paljon aikaa tehdä elämällään jotain, tajuta mistä oikeasti tässä kaikessa on kyse..kun tuntuu että hiekka tiimalasissa valuu liian kovaa vauhtia. Etenkin se kaikkein suurin pelko, oman lapsen mahdollinen menehtyminen syystä tai toisesta ennen sinua, saisi jonkinlaisen ymmärrettävän selityksen. Lapsen sielu kun olisi itse valinnut juuri kyseisen elämän ja fyysisen kuoleman pienenä. Michael Newtonin kirja herättää paljon ajatuksia, vaikka suurimmalta osalta onkin ainakin minulle melko korkealla lentävää ja paikoittain liian ihmismäistä (siis henkimaailma) kuin itse jaksaisin tuonpuoleisesta uskoa.
Itse ajattelen, että mikään tässä maailmassa ja omassa elämässä ei tapahdu sattumalta, kaikella on tarkoituksensa. Newton heittää ajatuksen, että kaiken tuon takana olisi kunkin ihmisen oma henkiopas. Tietyllä tasolla tuo voisi jopa selittää asiaa minulle, mikä tai kuka tuollaisen suuren ei-sattumanvaraisuuden saa aikaan. Mutta tuohonpa ei varmuutta saa, ennenkuin kuolee.. tai kenties hypnoterapeutin vastaanotolla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti