Kaksi kokemusta

Kuuntelin/katselin eilen illalla neljännen jakson Eckhart Tollen ja Oprahin Uusi Maa webbi"kurssista". Siinä on yhteensä 10 jaksoa puolitoistatuntisia keskusteluja perustuen Eckhart Tollen kirjaan Uusi Maa.  Suosittelen lämpimästi katsomaan ne läpi ajan kanssa. Niissä on paljon hyvää asiaa ja ajattelemisen aihetta. Itse kuuntelen niitä intensiivisesti menettämättä sanaakaan, sen verran mielenkiintoista ja juuri minua koskettavaa asiaa ne käsittelevät.

Puolitoista tuntisen lopussa Eckhart kertoi samanlaisesta kokemuksesta, jonka itse olen pari vuotta sitten kohdannut. Kun hänen vanhempansa kuolivat ja hän kävi heitä katsomassa, koki Eckhart vahvasti, että jäljellä olivat vain fyysiset ruumiit, eivätkä itse isä ja äiti enään olleet siinä. Itsekin isoäitini kuollessa kävin häntä katsomassa ja minulle heräsi vahva tunne siitä, että elämä ei lopu ruumiin kuolemaan. Tästä juontunee kiinnostukseni kuoleman jälkeisen mahdollisuuteen.

Pahinta, mitä elämässäni voisi tapahtua, olisi tietenkin oman lapsen kuolema. Onneksi elän jo sen verran riittävästi tässä hetkessä, etten anna itseni huolehtia asiasta, jota ei ole vielä tapahtunut. Turhahan kahteen kertaan on surra mitään. Toki aina välillä pelko hiipii takaraivoon, mutta yritän hätistää sen saman tien matkaa jatkamaan. Jos pahin pelko kuitenkin toteutuisi, olisi ihan pakko uskoa jonkinlaiseen elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, sielun olemassaoloon ja sen ikuisuuteen.

Satuin joskus tv:stä näkemään, kun Oprah haastatteli naista, joka oli pari vuotta aikaisemmin menettänyt miehensä ja kaksi pientä lastaan auto-onnettomuudessa. Hän oli toipunut karmeasta tilanteesta todella hyvin ja oli positiivinen ja iloinenkin, esimerkkinä muille suuren menetyksen kokemille ihmisille, että sellaisesta voi ihan oikeasti selvitä ja jatkaa elämäänsä täysipainoisesti ja onnellisestikin. Nainen kertoi, että oleellisinta oli hänen elämänmyönteisyydelleen ja selviämiselleen se, että hän uskoi sielujen jatkavan elämäänsä fyysisen kuoleman jälkeenkin ja tapaavansa rakkaat ihmiset vielä joskus uudelleen. He ovat hänelle edelleen olemassa tuolla jossakin.

Muutama päivä sitten luin suomalaisesta äidistä, joka oli myös kohdannut suuren menetyksen viisi vuotta sitten. Hänen kaksi teini-ikäistä lastaan olivat kuolleet auto-onnettomuudessa (vieläpä yhdessä). Hän ajattelikin asioista täysin päinvastoin, hänen mielestään tämän elämän jälkeen ei ole yhtään mitään, hänen lapsillaan vain kävi todella huono tuuri. Nostan kyllä hattua tälle äidille, että hän pystyy jatkamaan elämäänsä näin suuren surun kanssa ajattelemalla niin. Itse musertuisin totaalisesti, jos en uskoisi edes jollain tasolla sielujen ikuisuuteen ja jälleennäkemiseen.

Näiden kahden äidin olemukset olivat täysin erilaiset, toinen surusta huolimatta pystyi löytämään onnea ja iloa tässä nimenomaisessa elämässä enemmänkin kuin vain hetkittäin, toiselle jokainen päivä oli katkeraa kamppailua, ehkäpä jatkuen niin koko loppuelämän, surun vain hieman helpottaen ajan kuluessa.